Hyvinkää, Suomen Davos

”Hyvinkää — Suomen Sveitsi.” Ohoh! Eiköhän, hyvinkääläiset, nyt sentään tullut vähän liikaa kehaistuksi, vai mitä? No, eihän tämä meidän »Sveitsimme» sen Sveitsin Davosin ja Chamonix’in rinnalla arvostelua kestä, mutta yhtenä maamme huomattavimmista hiihtokeskuksista se kunnialla puolustaa paikkaansa. Tämän tunnustuksen antavat vieraspaikkakuntalaiset empimättä. Yksinpä Helsingin korkeat herratkin, ja he sentään eivät ilman aihetta tunnusta Helsinkiä pienempää paikkakuntaa paremmaksi juuri missään.
– Retkeilijä – yleinen retkeily- ja ulkoilulehti 2/1937, s. 26 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/868814?page=10

Hyvinkään talviurheilujen auvoisuus – onko se silkkaa 1930-lukulaista intoilua? Sattumalta Helsingin Sanomissa todettiin juuri eilettäin (HS 19.1.2024): ”Talvisen paratiisin etsijän ei tarvitse lentää Helsingistä Alpeille, eikä edes junailla Lappiin. Riittää kun etsii tiensä tunnin päähän pääkaupungista – Hyvinkäälle!” https://www.hs.fi/kaupunki/hyvinkaa/art-2000010123512.html

Itse asiassa matkailun edistäjät ovat liikkeellä sekä 1930-luvun että 2020-luvun uutisoinnissa. Hyvinkään Sveitsistä puhuttiin jo 1800-luvun lopun matkailu-uutisissa: tuolloin puhuttiin kylpylä- ja parantolamatkailusta ”Görbersdorfin tapaan”. Kun sotien välisenä aikana haluttiin kannustaa suomalaisia ulkoliikuntaan ja kotimaanmatkailuun, Hyvinkäätä verrattiin taas eri ulkomaankohteisiin, kuten yllä lainatussa Retkeilijä-lehdessä. Lapset oli 1930-luvulla laitettu ensi kertaa hiihtolomille, tietyssä hiihtojunissa sai kuljettaa ilmaiseksi suksia, ja itsenäisen kansakunnan toivottiin tavoittavan terveen sielun terveessä ruumiissa.

”Sveitsin mäet, notkot ja rinteet tarjoavat kauniina talvisena päivänä hiihtourheilua harrastaville unohtumattomia näkyjä ja nautintoa.”

Esitteessä Hyvinkään Hiihtomaastoa taas on Hyvinkään liikuntareittejä kuvaava kartta 1930-luvun jälkipuoliskolta (luistinrataa ylläpidetty 1936 alkaen). Kartasta näkyy, että hiihtämään on päässyt aseman tuntumasta, nykyisen Jokelankadun alun paikkeilta. Sveitsin lenkki on ulottunut nykyisen golf-kentän tuntumaan Vaiveron myllytilan lähelle. Luistinrata taas sijaitsi urheilukentän tuntumassa. Kuvassa näkyy myös ampumarata Erkylään ja Ridasjärvelle vievien teiden risteyksessä.

Hiihtomaastojen lisäksi 1930-luvun jälkipuoliskolla ylistettin Hyvinkään luistinrataa, joka mainittiin Yhdistyneiden Villahtetaiden Palloilijoiden ja Nummen poikien (partiolaisia) ylläpitämäksi. Mainosvihkonen yltyi varsin kaunopuheiseksi:

Hyvinkään kauppala-alueen pohjoisella reunamalla, noin 10 min. matkan päässä Hyvinkään asemalta on paikkakunnan urheilukenttä — Rata onkin paikkakunnan nuorison mieluisimpia kokoontumispaikkoja. Alueella on myös 400 mtr. pituinen pikaluistelurata 26 ja 30 mtr. säteisillä kaarteilla, jolla paikkakunnan nouseva pikaluistelijaparvi innokkaasti opettelee pikaluistelun aakkosia.

— Ilman kuivuudesta johtuen —ei kovatkaan pakkaset paikkakunnalla erikoisemmin „tunnu” ja voidaankin väittää, että kun 60 km. päässä rannikolla, esim. Helsingin seudulla on 15 C” pakkanen se Hyvinkäällä tuntuu vain 10 asteisena rannikkoasukkaan hipiälle.

Ylhäisen ja kuivan asemansa vuoksi on seudulla useimmiten pari-kolme astetta kylmempää kuin rannikkoseudulla, joten rata säilyy kauemmin ja sallii kilpailujen järjestelyn myöhemmin keväällä, jolloin kevätaurinko lisää jään luistoa.

Y. V. P:n luistinradalla pitäisi näin ollen olla kaikki edellytykset muodostua oikeaksi „luistelijain Eldoradoksi”, jossa ennätystulokset ovat saavutettavissa helpommin kuin muilla etelä-Suomen radoilla. Samaa mieltä ovat olleet useat urheilukynäilijämmekin, kuten esimerkiksi U—n Suomen U-lehdessä, Simeon Hels. Sanomissa, Km Hbhssa ja Sandy Svenska Pressen’issä, muutamia mainitaksemme.

Ei liene mitään joka estäisi Hyvinkäästä muodostumasta Etelä-Suomen Davos, St. Moritz tai Chamonix, jonka radalla Suomen ennätykset pyöristetään lähemmäksi kansainvälisiä huipputuloksia. Tervetuloa siis ennätysten murskaajat Hyvinkäälle, ensin kokeilemaan ja sitten kilpailemaan sen jäisellä areenalla.

Jääkiitäjät! Nyt kutsuu Hyvinkää Teitäkin, niinkuin se aikaisemmin on kutsunut hiihtäjiä valkeille hangilleen. Matka on lyhyt tänne „Helsingin kynnykselle”, joten etäisyys ei ole esteenä uusille elämyksille uudella radalla.

Esite on luettavissa os. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/80825/fd2011-pp00000653-pdf001.pdf

1800-luvun paikallisia lukijakirjeitä Hyvinkäältä

Kansalliskirjastossa julkaistiin tällä viikolla uusi Translocalis-tietokanta, jossa on suomalaisissa sanomalehdissä julkaistuja paikallisia lukijakirjeitä 1800-luvulla. Hakuja voi tehdä esimerkiksi paikkakunnittain. Hyvinkää oli tuolloin osa Nurmijärveä, mutta osaan Nurmijärveä käsittelevistä uutisista on merkitty (Hyvinkää) kun uutinen liittyy Hyvinkääseen.

Aineistossa olisi varmasti mahdollista tehdä monenlaisia hakuja, joista löytyisi vielä vaikkapa Hyvinkään kannalta tärkeitä henkilöitä tai tapahtumia, mutta tässä pikalinkki https://tinyurl.com/NurmiHyvi leikkeisiin, joissa on Nurmijärvi mainittu. Löytyi eläinrääkkäystapausta, hengellisiä puheenvuoroja ja kuvaus, miten matka sujuu Jyväskylästä Lahden kautta Hyvinkäälle.

Tietokannasta os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/collections?id=742 voi halutessaan kukin etsiä muita kiinnostavia paikkoja ja aiheita. Jos fraktuura käy voimille, on kunkin digitaalisen leikkeen yhteydessä A-symboli, jonka kautta saa nykykirjasimille tulkatun tekstin.

Kustaa Hautalan Hyvinkään seudun historia -teosta lukeneet saattavat muistaa tämän lukijakirjeen, joka Translocalis-hankkeessa on julkaistu omana leikkeenään ja luettavissa myös nykykirjasimille muunnettuna. Hessu kuvaa siinä Hangonradan rakentamisen aikaista Hyvinkään asemanseutua, joka vaikuttaa värikkäältä paikalta. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/416831/articles/78390785 Toisessa lehtileikkeessä harmitellaan kaikenkirjavia kaupustelijoita, jotka pitävät luvattomia kauppoja Hyvinkään asemanseudulla.

Näin kirjoittaa Hessu:

”Hywingän uudesta rautatien asemasta 24 p. elok. kirjoitetaan meille: Ehkä elämä täällä on wilkkaampi mitä Suomessa milloinkaan, en ole täältä älynnyt maamme Suomalaisissa sanomissa mitään mainittuna. Sentähden kuin et kunnon weli, sinä ankara Anttolan Kyösti panisi pahaksi, niin sanoisin sinulle kesken kiiruin jotakin meidän mekalasta. Oudok-
sut ehkä lausettani, mutta asia on aiwan tosi; meillä muka kuin eletään miltei niinkuin sananlasku sanoo: ”niinkuin hullut myllyssä”. Ottaisitko Kyöstiseni joskus aikaa ja asian tullaksesi näkemään liikettä, jota tuskin kenenkän Suomalaisen silmät owat nähneet rauhan aikana maassamme.

Seisonet kanssani hetkisen uuden asemahuoneen lähitteellä. No: tuolla wenäläisiä monenlaisessa työssä, sääret nuorilla punotut kuin Hörppösen wasikan pää, kellä wirsut, kellä kaksi kolme jalkaa pitkät tallukat jalassa, olkoonkin ilma kuin kuuma tahansa. Muusta waate tuksesta ei ole lukua, waikka roikka roikassa roik kuisi, ja hattua, sitä ei ensinkään kaiwata — tien nee tuskin moni sitä itsellään olewankaan.

Tuolla taas näet puikkean Puolalaisen, tuolla turpewan Aunuksen pojan, joka pian kysyy sinulta: ”äijän sie tahhot wotku waterkist”, on sitä sulla sitte tahi ei. Paitsi sitä näet täällä Suomalaisia joka maan sopesta, mutta waro että et mene Hollolaisten ja Hausjärweläisten lähelle, muuten saat joko otsaasi eli otsasi alle kamalan täräyksen. Nämä weitikat owat täällä näyttäineet kaikkein ilkeintä ihmisluonnetta yli muitten maalaistem me ja olleet paljoa raiwommat Waasan lääniläisiä, joita muinoin on kiiwaiksi kiitetty.

Aika ei anna tässä tilaa pidemmille tutkinnoille, sillä nyt on lauantai ilta ja nakkara, nakkak, nakkara nakkak, nak, kak, kak, kak, kuulun ”Kuhnilta” wenäläisen puusta tehty rumpu, ja nyt miehissä tilille. Juutas, ”jolla on kukkaro”, astuu nyt esiin piikkoparrassansa ja nyt kalisewat markat monen näpissä, waikka Juutaan sydän lekottaa niitä lukeissa kukkarostansa. Nyt on saatu rahat ja nyt on meneminen niitä kauppimaan. Joukko erouu nyt kolmeen eri läjään, yksi menee Wäläwään, toinen kuukittee kuhnille, kolmas hakee Hagmania, saadaksensa ”latopiwaa” tai ”sudenkaljaa”, niinkuin sitä toisella nimellä kutsutaan. Siitäkö sitte elämä esille kun miehet owat muuttuneet millin mallin.

Nyt se kuuluu laulu ja loilotus, poru ja parkina, kirous ja korsku, että mielelläsi käännät Kyösti rukka selkäsi semmoiselle elämälle ja lähdet kotiosi kokemaan rauhan tyynentöä, warsinkin kuin semmoinen elämä on päiwä päiwältä pahenemaan päin, eikä esimiehetkään kaikella ahkeruudella ja nerolla woi sitä hillitä. Kuin yöt pitenewät ja pimenewät, niin ties miten käyneekään, jos ei niitä kaukasasukkaita täältä ajeta matkoihinsa, sillä nyt jo on tapettu ja paistettu sikoja ja lampaita, syöty omin luwin perunoita, kaalin ja herneitä, j. n. e.

Tämä olkoon sanottu kerraksi; kun toisten joudat niin näytän sulle enempi. Wiimeiseksi sanon, että täällä on halla kahtena wiimeisenä yönä näpistellyt perunanwarsia, ilman muuta wahinkoa tekemättä. Wuodentulo on muuten erittäin hywä. Woi hywin, toiwoo weljes. Hessu. —”

Hyvinkään lakon 1928 kansainvälinen tuki

Viime päivinä on uutisoitu paperiteollisuuden lakosta ja sen kotimaisista tukitoimista sekä kansainvälisestäkin tuesta. Kansainvälistä tukea on tullut aiemminkin – hyvinkääläisenä esimerkkinä olen viime vuosina tutkinut Hyvinkään Villatehtaan lakon 1928 taustatukijoita. Ammattiliitot vaihtoivat kuulumisia ja tukivat toisiaan yli valtiorajojen, ja toisinaan ne sitoutuivat myös merkittävään taloudelliseen tukeen. 1920-luvulla suomalaiset tukivat ensin Norjan kutomotyöläisten laajaa lakkoa, sitten vuonna 1928 pohjoismaiset liitot käytännössä rahoittivat suurimman osan Hyvinkään kutomotyöläisten lakosta ja lakkolaisille maksetuista avustuksista.

Samaan aikaan ammattiliitot kipuilivat suhteessaan Neuvostoliittoon sekä kommunistien ja sosialidemokraattien eri suuntiin vetäviin kansainvälisiin ryhmittymiin. Hyvinkään lakon jälkipuinnissa kutomotyöläisten liitto päätyi Sosialidemokraattien linjoille ja ottamaan etäisyyttä kommunisteista. (Muuten jos nykypäivän poliittinen vastakkainasettelu huolestuttaa, katsokaapa Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta, miten vasemmisto, oikeisto ja molempien ryhmittymien eri puolueet nimittelivät, parjasivat ja syyttelivät toisiaan ristiin rastiin sotienvälisenä aikana.)

Olen aiemminkin tarkastellut maaliskuusta loppusyksyyn 1928 jatkunutta lakkoa sekä blogissa https://hyuffwingae.wordpress.com/2018/02/27/hyvinkaan-lakko-90-vuotta-sitten/ että Työväentutkimus 2018 -julkaisussa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/274083 . Ennen pandemian alkua tavoitteeni oli matkustaa pohjoismaisiin arkistoihin lukemaan esimerkiksi Kööpenhaminassa sijainneen sihteeristön lähteitä, ja toivon, että pääsen tähän tavoitteeseen kesemmällä. Viime vuodet kirjoitustyö on edennyt kuitenkin kotimaisten ja digitoitujen aineistojen varassa.

Hyvinkään lakon paikallisia, liittotyön kansallisia (toimisto Tampereella) sekä lakkotuen pohjoismaisia yhteyksiä tutkiessa näkyi selvästi, että paikalliset lakkolaiset, liiton toimitsijat ja kansainvälinen sihteeristö toivat mukaan oman näkökulmansa ja resurssinsa, mutta myös osin ristiriitaiset vaatimuksensa. Viestintä Hyvinkään lakosta kulki paljolti Tampereen sihteeristön kautta, käännöksinä, ja ulkomailla työskennellyt August Lindell oli siellä tärkeä tulkki pohjoimaisen ja paikallisen ammattijärjestötoiminnan välillä. Kutomotyöläiset järjestivät myös kansainvälisiä liittotapaamisia.

Kansan Lehti uutisoi 4.2.1930 Tampereella järjestetystä pohjoismaisesta kutomoteollisuuden konferenssista. August Lindellin kautta liitto sai paljon näkyvyyttä tamperelaisessa Kansan lehdessä. Kuva Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta.

Pohjoismaisen yhteistyön aktiivisista toimijoista erottuu ryhmä miehiä, joista osa oli mukana jo 1910-luvun taitteessa ja edelleen 1930-luvun alkaessa. Naispuolisiakin edustajia oli, mutta he olivat liiton toiminnassa vähemmistönä, vaikka naiset olivat alalla työntekijöinä enemmistönä. Kussakin maassa oli omat pitkäaikaiset pohjoismaiset yhteyshenkilönsä, joiden nimet toistuivat kokouspöytäkirjoissa ja konferenssiuutisissa. Aktiivisten liittotoimijoiden suunnalla oli tapahtumassa sukupolvenvaihdos, sillä niin Lindell kuin Ruotsin pitkäikainen yhteyshenkilö Gustaf Janzén menehtyivät vuosikymmenen taitteessa. 1920-luvun aktiivinen edunvalvonta vaihtuikin 1930-luvun kiristyneempiin taloudellisiin ja poliittisiin tunnelmiin.

Artikkeli ”Taistelua on tarmokkaasti avustettava.” Kutomatyöläisten pohjoismainen yhteistyö 1920-luvulla on luettavissa vuosikirjassa Työväentutkimus 2021 os.
https://journal.fi/tyovaentutkimus/issue/view/7979/1334 Artikkelia tehdessä en valitettavasti onnistunut saamaan haaviini Katja Korhosen tutkielmaa naisista kahdessa Kutomateollisuustyöväen liiton ammattiosastossa 1930-luvulla. Vaikka artikkeli ei käsittele Hyvinkäätä, naisvaltaisen alan liitto ja sen toiminta avautuu Korhosen tutkielmassa kiinnostavasti. https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17214

Sotien vaikutus Hyvinkään seudulla 1550-1750

Civilians and Military Supply in Early Modern Finland luettavissa ilmaiseksi Helsinki University Pressin sivuilla
https://hup.fi/site/books/e/10.33134/HUP-10/

Kun puhutaan suomalaisista sodassa, moni ajattelee varmaan ennen kaikkea väenottoja ja taisteluita; mutta sota löi leimansa myös niihin maaseutuyhteisöihin, joissa harvoin nähtiin vihollisjoukkoja. Petri Talvitien ja Juha-Matti Granqvistin toimittamassa teoksessa Civilians and Military Supply in Early Modern Finland tarkastelee sitä, miten oma armeija hyödynsi porvareiden, talonpoikien ja muiden siviilien palveluksia niin rauhanoloissa ja sota-aikanakin. Teoksen artikkeleissa pohditaan myös, oliko yhteistyöstä mitään hyötyä siviiliväestölle.

Omassa artikkelissani ”Maintenance of Armies and Its Impact on Rural Everyday Life. Local Experiences 1550–1750” (luettavissa https://hup.fi/site/chapters/e/10.33134/HUP-10-7/) pohdin sodan vaikutuksia Hyvinkään ja Kytäjärven sekä hiukan laajemminkin lähiseutujen kylissä 1500-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin. Olisin mielellän jatkanut tarkastelua vuosiin 1808-1809, mutta se olisi vaatinut eräiden lähdeaineistojen uudelleentarkastelua, mikä korona-aikaan olisi ollut liian vaikeaa.

Vaikka Hyvinkäällä liikkui vihollisjoukkoja oikeastaan vain ison vihan aikoina, sota löi leimansa maaseutukyliin monin tavoin. Vuosina 1570-1595 käyty sota Venäjää vastaan näkyi sotaväen kyydityksinä ja muonituksina. Sotaväenottojen kasvaessa paikallisissa henkikirjoissa kasvoi sotilaiden leskien ja määrä. Tiloja luovutettiin ratsutilojen aputiloiksi, maita siirtyi sodissa kunnostautuneille tai ainakin eläketiloja tarvitseville upseereillekin. Olipa Nurmijärven varhainen kirkkoherrakin entinen sotapappi.

Myös ruotusotilaat ja sotilastorppien perustaminen vaikuttivat paikallisyhteisön elämään. Rauhan palattua kotiutetut joukot aiheuttivat nekin huolta, sillä armeijaelämään tottuneet sotilaat eivät aina sopeutuneet arkiseen elämänmenoon. Kirkon kirjanpidosta löytyy sotilaiden aviottomia lapsia, ja erilaisia ristiriitoja käsiteltiin välillä käräjillä asti. Toisaalta kirkonkirjoista ilmenee myös, miten tilalliset maksoivat kuolleille sotilaille kunnialliset maahanpaniaiset hautakelloineen.

Suuren Pohjan sodan jälkeen Suomeen sijoitettiin myös ruotsalaisia sotilaita täydentämään sotaväen varsin heikkoa tilaa. Myös Hyvinkään seudulle asettui näitä sotilaita, joiden sijoittaminen Suomeen oli alun perin suunniteltu väliaikaiseksi mutta joista moni lopulta myös asettui aloilleen. 1700-luvun puolimaissa Kytäjän uuden omistajan, kapteeni Wulfcronan entisiä sotilaita asettui torppareiksi Kytäjälle, minne he myös perustivat perheen.

Pitkän aikavälin tarkastelussa ei voi analysoida oloja kovin syvällisesti, mutta oli kiinnostavaa ylimalkaisestikin tai tapausten kanssa tarkastella, miten monin tavoin armeija ja sen ylläpito näkyivät tietyn seudun arhessa. Tarkempia havaintoja eri sotien ja armeijan ylläpidon vaikutuksista voi lukea alla mainituista julkaisuista sekä niissä ilmoitetuista lähteistä ja tutkimuksista.

Kirjallisuutta

Anu Lahtinen, Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Siltala & Hyvinkää 2017. Lisätietoja https://www.hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo/kaupunginmuseo/hyvinkaan-historiateos/
Anu Lahtinen, Suomalainen napina: Rahvaan ja esivallan kohtaamisia uuden ajan alussa. Ruukki, raja ja rahvas. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys 2018.
Anu Lahtinen, Maintenance of Armies and Its Impact on Rural Everyday Life. Local Experiences 1550–1750. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. https://hup.fi/site/chapters/e/10.33134/HUP-10-7/

Jatkosodan alku Hyvinkäällä

21.6.41 […] Lensimme Hyvinkäälle, kuten olimme ajatelleet! Lento kesti 40 min.! – Laskussa kaikki vähän pompottivat! Teki mieli koukata Rauniota mutta hillitsin! Ruokailemme kentällä. Lotat järjestävät! Majoituimme erääseen kartanoon! Sen yläkertaan, upea, iso biljardipöytä ym.! — Kävimme sisäänlämpiävässä saunassa, joka kaiken lisäksi on kaivettu maahan! Loisto laitos!

Lentolaivueen muonittajia Hyvinkään lentokentällä 1941. Vasemmalta: Salli Lindberg, sotilaita ja Terttu Juhola. Kuvaaja tuntematon. Hyvinkään kaupunginmuseon kokoelmat, urn:mui:22328. Linkki kuvaan Muistajassa.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten, kesäkuussa 1941 tuleva lentäjä-ässä, nuori Kyösti ”Kössi” Karhila (1921–2009) kirjasi päiväkirjaansa vaikutelmiaan Hyvinkään seudulta. Hyvinkäätä oli pommitettu talvisodassa melko pahoin, mutta välirauhan aikana tasaiselle harjulle oli rakennettu lentokenttä, jonka oli määrä turvata sekä Riihimäkeä että Hyvinkäätä, tarvittaessa myös Helsinkiä.

Kesäkuussa 1941 Hyvinkään lentokentälle oli sijoitettu joukko-osasto Le.R 3:n alainen Le(nto).L(ai)v(ue).32. Sodan alussa laivueen käytössä oli 27 fokkeria, siis kymmenesosa sodan alkuvaiheen kaikesta lentokonekalustosta. Elettiin sodan odotuksessa, ja sen ensimmäisenä havaintona Karhila kirjasi Königsbergistä Kronstadtin suuntaan matkanneen, tankkaamassa käyneen saksalaiskoneen. Kronstadtiin matkanneiden koneiden moottorit kuultiin Hyvinkäällä yöllä 22.6. puoli kahden aikaan. Näin operaatio Barbarossan alkuoperaatio pyyhkäisi Hyvinkäänkin yli.

Heti jatkosoda alussa, 25. päivään kesäkuuta, Neuvostoliiton koneet pommittivat monia suomalaisia paikkakuntia. Hyvinkäällä annettiin ilmahälytys ja osa asukkaista kiirehti metsään suojaan; seitsemän fokkeria nousi Hyvinkään lentokentältä, jolloin Hyvinkäätä ja Riihimäkeä lähestynyt laivue kääntyi takaisin. Voi olla, että uuden kentän olemassaolo tuli yllätyksenä viholliselle; myöhemmin asiakirjoissa mainittiin, että kentän tuntumassa oli havaittu vakoilua tai sabotaasia.

Hyvinkään lentokenttä ja lentäjät osallistuivat näin sodan alkuvaiheeseen, mutta jo heinäkuun alussa joukot siirrettiin idemmäs. Sodan aikana Hyvinkään lentokentällä lennettiin lähinnä huolto- ja harjoituslentoja. Välittömästi sodan jälkeen Hyvinkäästä tuli siviililennon päälentokenttä, kun valvontakomissio otti haltuunsa Malmin lentokentän Helsingissä. Aero Oy evakuoitiin Hyvinkäälle syyskuussa 1944, missä se aloitti liikennöinnin vuoden 1945 alusta.

Kirjallisuutta aiheesta:
Kyösti Karhilan haastattelu http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-KyostiKarhilaHaastattelu.html
Anu Lahtinen, Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Siltala & Hyvinkää 2017. Lisätietoja https://www.hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo/kaupunginmuseo/hyvinkaan-historiateos/
Pentti Manninen, ”Luftwaffen miinahyökkäys Kronstadtiin”, Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti, numerot 4/2010, 1/2011, 2/2011, 3/2011.
Heikki Nikunen & Kyösti Karhila: Kyösti Karhila. Reservipilottien ykkösässä. Apali, Tampere 2007.
Risto Pajari: Jatkosota ilmassa. WSOY, Helsinki 1982.

Hermostuneen ajan huojennusta

Helsingin Sanomissa oli tänään artikkeli Hyvinkään Parantolan historiasta https://www.hs.fi/kaupunki/hyvinkaa/art-2000006627770.html Annoin haastattelun aiemmin kirjoittamani teoksen Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset (2017) pohjalta. Hain haastattelua varten esiin tämän teoksessakin käyttämäni esittelyn ”Hyvinge Sanatorium”, Ateneum (1) 1898, 78–82. Siinä kuvataan parantolan rauhoittavaa tunnelmaa, jota voisi kaivata tänäkin päivänä. Ainakin muutaman tutun lukureaktio oli, että tovi hermolepoa luonnon helmassa olisi paikallaan nykyäänkin. Nykyiselle kuumeiselle mediaseurannalle olisi varmaan hyvää vastapainoa päiväohjelmaan merkitty optio ”odotellaan päivän postia, joka saapuu kello 10, luetaan lehtiä (jos siihen on lupa)”. Tekstistä suomennos kuvan alla:

Hyvinge Sanatorium, esite. Kuva Museoviraston Historialliset kokoelmat, HK19711129:14, käyttölisenssi CC BY 4.0.

Hermostunut aikakautemme on kaikkialla Euroopassa luonut kysyntää laitoksille, joissa ihmiset, jotka kaipaavat hetken lepoa kaupunkien metelistä, voivat vahvistaa heikenneitä voimiaan ja hoitaa vaurioituneita hermojaan – – Sanatorio on sijoitettu kahteen erilliseen, tyyliltään yksinkertaiseen mutta miellyttävään puurakennukseen, joissa on kuistit ja parvekkeet ylhäällä ja alhaalla. Siinä on kaikkiaan kaksikymmentä potilashuonetta, monet tosin tarkoitettu kahden hengen huoneiksi.

Kello 8.30–9 tarjoillaan – – puuroa ja maitoa sekä kahvia tai teetä. Tämän jälkeen odotellaan päivän postia, joka saapuu kello 10, luetaan lehtiä (jos siihen on lupa), keskustellaan niiden sisällöstä, käydään kävelyllä, otetaan kylpy, neuvotellaan terveydentilasta lääkärin kanssa – jne. kello yhteen, jolloin nautitaan päivän toinen ateria, liharuoka, puuroa ja jälkiruoka.

Iltapäivän voi kukin viettää miten haluaa: ensiksi kaikki kuitenkin vetäytyvät tunnin tai puolen tarpeelliselle ruokalevolle, minkä jälkeen on vuorossa yhteinen kelkkailu, hiihtoretki tai hevosajelu tai, kesäisin, kun enimmäkseen ollaan ulkona, ihanasta ilmanalasta nauttien, kävelyretki kauniin mäntykankaan tasaisia teitä, tai sitten voidaan pelata erä krikettiä, krokettia tai tennistä.

Kello 6 kokoonnutaan taas päivälliselle, jolla tarjotaan keittoa, kala- tai liharuoka sekä jälkiruoka ja kahvia. Sitten vietetään iltaa, pimeänä vuodenaikana oleskeluhuoneissa, missä on mahdollisuus erilaisiin seurapeleihin – paitsi shakkiin, jota pidetään liian rasittavana – ja missä myös on tarjolla aikakauslehtiä ja kirjoja. – –

Näin kuluu aika kello yhdeksään, jolloin nautitaan vaatimaton lasi maitoa ja jotain siihen kastettavaa, ja vähitellen yksi toisensa jälkeen toivottaa hyvät yöt.

Kello 10 tulee jokaisen olla huoneessaan. Jos tämä elämä tuntuu liian yksitoikkoiselta, on maailman hyörinä tavoitettavissa, jos vain hankkiutuu alas rautatieasemalle, missä erityisesti Hangon junan saapuessa on erittäin vilkas liikenne, tai sitten voi puhelimitse viestitellä muun Suomen kanssa niin paljon kuin haluaa tai lähteä vierailulle lähiseudulle. Jos yhteiselo taas tuntuu liian rasittavalta, ei mikään ole helpompaa kuin välttää sitä. Antaa vain tuoda ruuan huoneeseensa, tekee omassa rauhassa kävelyretken metsään illan hämärässä tai aamunkajossa, joutumatta näkemään yhtäkään ihmistä.”

Och samma på svenska:

Vårt nervösa tidehvarf har öfveralt i Europa framkallat anstalter, vid hvilka människor, som önskaen tids ro undan det jäktande lifvet i städernas buller, kunna stärka försvagade krafter och härda förslappade nerver –– Sanatoriet är inrymdt i tvänne från hvarandra isolerade byggnader af trä i enkel men treflig villastil, med verandor och balkonger både nere och uppe. Det har inalles tjugu rum för patienter, flere af dem dock afsedda för två personer. –

Lefnadsordningen på sanatoriet är följande. Kl. l/2 9 – 9 serveras – – gröt och mjölk samt kaffe eller té. Efter denna måltid väntar man på dagens post, som inträffar kl. 10, läser tidningar (den som har tillåtelse därtill), diskuterar innehållet, promenerar, tar sig ett halfbad, rådplägar om sin hälsa med doktorn – – o. s. v. till kl. 1, då den andra frukosten, bestående af en kötträtt, gröt och dessert, intages. Eftermiddagen tillbringas enligt hvars och ens skön; först draga sig dock alla gärna tillbaka för att hälga en timme eller en half åt den nödiga hvilan på maten, hvarpå en gemensam kälkåkning, skid- och åktur eller, om sommaren, då man i allmänhet mest vistas ute, njutande den härliga luften, en promenad längs den vackra tallmons jämna vägar företages, eller ett parti cricket, crocket eller lawn-tennis spelas. Klockan 6 samlas man åter till middagen, hvarvid förplägningen består af soppa, en kött- eller fiskrätt och dessert, jämte kaffe. Sedan tillbringas, under den mörka årstiden, kvällen tillsammans i något af sällskapsrummen, där särskilda sällskapsspel – utom schack, som anses för ansträngande – stå till disposition o.ch där flera tidskrifter och böcker ligga framme. – –

Och så förgår tiden tills kl. 9, då ett anspråkslöst glas mjölk med dopp ställes fram på bordet och intages, och småningom den ena efter den andra säger godnatt. Kl. 10 skall hvar och en ha dragit sig tillbaka på sitt rum. Finner man detta lif för enformigt, så har man tillfälle att se en bit af världen stimma omkring en, blott man beger sig ner till stationen, där isynnerhet vid Hangötågets ankomst trafiken är ytterst liflig, eller ock kan man per telefon resonnera så mycket man vill med det öfriga Finland eller företaga besök i omnäjden. Finner man det åter för ansträngande, är ingenting lättare än att undvika det. Man låter bära upp maten till sig på sitt rum, gör sina promenade inåt skogen i skymningens enslighet eller i morgonens gryning, och behöfver ej se en enda människa.

Ratkaiseva vaali 1915

Hyvinkää juhlii 30.7.2020 kunnallisen taipaleensa 103-vuotista taivalta, mutta ratkaisevat hetket koettiin oikeastaan jo 105 vuotta sitten, kesäkuussa 1915, kun hyvinkääläiset saapuivat Nurmijärven kirkkoherranvaaliin. Hyvinkääläiset onnistuivat nostamaan virkaan kappalainen Pastisen, jota ei pidetty hyvänä saarnamiehenä mutta joka hyväksyi seurakunnan jakamisen ja sitä myöten Hyvinkään itsenäistymisen sekä seurakuntana että kuntana.

Hyvinkään aseman seudun ja villatehtaan yhteyteen kehittynyt monituhatpäinen yhdyskunta Nurmijärven ja Hausjärven rajalla kaipasi omaa päätösvaltaa ja mahdollisuuksia suunnitella omaa elämäänsä. Senaatti oli itse asiassa jo 9.2.1909 tehnyt päätöksen, jolla Hyvinkään seurakunnan perustaminen todettiin tapahtuvaksi heti, kun emäseurakunnan papiston kanssa päästäisiin sopuun järjestelystä.

Ratkaiseva kirkkoherranvaali järjestettiin Nurmijärven kirkolla 13.6.1915. Hyvinkääläiset äänestivät innokkaasti kirkkoherra Pastista, jonka tiedettiin kannattavan Hyvinkään seudun itsenäistymistä omaksi seurakunnakseen. Kuva AL.

Hyvinkääläiset saapuivat kirkkoherran vaaliin sankoin joukoin ja valtakirjoin, kun taas muiden kylien asukkaat eivät olleet täysin ymmärtäneet vaalien merkitystä. Etunenässä oli seurakuntahankkeen sielu, pakkamestari Otto Sigfrid Heinonen. Torpparin pojasta aktiiviseksi kansalaiseksi noussut O. S. Heinonen edusti monella tapaa uutta kansalaisyhteiskuntaa. Hänen jättämissään kirjoituksissa kuvastuu tarmo ja innostus, jota moni tunsi, kun uudet järjestöt kuten osuuskunnat ja raittiusseurat antoivat mahdollisuuksia muuttaa ja kehittää paikallista elämää. Nyt hän oli toteuttamassa oman seurakunnan syntyä. Pastinen valittiin, ja näin Hyvinkään itsenäistyminen piirun verran lähempänä: ”Lähtiäisiksi olivat hyvinkääläiset siis äänestäneet Nurmijärvelle kirkkoherran”, totesi Päiviö Tommila Nurmijärven historiassa (osa II, s. 588).

Vuodesta 1916 Hyvinkäällä toimi väliaikainen seurakunta ja sillä oli omana väliaikaisena saarnaajana maltillinen ja pidetty V. Laurila. Hyvinkään seurakunnan virallinen itsenäinen taival alkoi 1.6.1917. Kaksi kuukautta myöhemmin, 30.7.1917, Hyvinkäällä pidetty kokous päätti yksimielisesti, että myös kunnalliselämä olisi aloitettava välittömästi. Seuraavan vuoden alussa Hyvinkään seutu, joka parisataa vuotta aiemmin vielä kokonaisuudessaan kuului Hämeeseen, siirtyi kokonaisuudessaan Uudenmaan lääniin.

Hyvinkään Aseman koulu talvella 1931, nykyisen Kauppalankadun suunnalta kuvattuna. Hyvinkään kunnallinen toiminta aloitettiin koululla 30.7.1917 järjestetyssä kokouksessa. Kuva: Hyvinkään kaupunginmuseo, muistaja.fi -tietokanta.

Hyvinkään itsenäisen kunnan perustamissijat ja aiheesta kertova muistolaatta Aseman koulun kyljessä, ks https://www.hyvinkaa.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/julkiset-veistokset/muut-suunnittelijat/itsenaisen-kunnan-perustamislaatta/

Kirjallisuutta
Anu Lahtinen, Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Siltala & Hyvinkää 2017. Lisätietoja https://www.hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo/kaupunginmuseo/hyvinkaan-historiateos/
Kustaa Hautala, Hyvinkään seudun historia, Hyvinkää 1951.
Päiviö Tommila, Nurmijärven historia II, Nurmijärvi 1958 (uusintapainos 2001).

Isoilla kirkoilla

”… me poloiset alamaisenne asustamme täällä Uudellamaalla neljän pitäjän välissä ja kaukana pitäjänkirkoista, sillä Vihdin ja Sipoon kirkkojen välillä on 12  mailia ja Janakkalasta Helsingin [pitäjän] kirkolle on 15 mailia, niin että me poloinen väki emme nyt minnekään pääse kuulemaan kaikkivaltiaan Jumalan sanaa sielujemme autuudeksi. … Helsingin pitäjä on ruotsinkielistä väkeä ja kappeliseurakunnassa suomenkielistä väkeä, ja pitkälti 4 peninkulmaa kirkkojen välillä. Lisäksi on viisi kurjaa siltaa, ja on usein käynyt ja saattaa taas käydä, että suuri tulva vie kaikki sillat mennessään, niin ettei pappi pääse paikalle kuin puolen vuoden tai kokonaisen vuoden päästä meitä poloisia opettamaan, ja voi käydä että moni poloinen pikkulapsi kuolee ilman kastetta ja moni vanha ihminen yhtälailla ilman lohdutusta ja sakramenttia.”

1500-luvun puolivälin lähimmät kirkot Nurmijärven – Hyvinkään seudulla. Pohjakartta maanmittauslaitoksen karttapalvelusta, muokkaus ja kirkkokuvat AL.

---

Näin valittivat Nurmijärven seudun asukkaat vuonna 1579. He toivoivat oman kappelin tilalle omaa seurakuntaa, pitäjänkirkkoa ja kirkkoherraa. Keskiaikaisten kivikirkkojen ketju ohitti seudun etelästä ja pohjoisesta: Nurmijärven kappeliseurakunta oli muodostettu anomuksessa mainittujen neljän kirkon takamaille. Janakkalan harmaakivikirkon sekä Sipoon tai Helsingan (Helsingin pitäjän, nyk. Vantaan) välillä oli pitkään vyöhyke, jonne kirkonkellojen ääni ei koskaan kantautunut.

Janakkalan keskiaikainen Pyhän Laurin kivikirkko sijaitsee mäen rinteessä, lähellä rautakautisia uhri- ja kalmistopaikkoja. Kuva AL.

Nykyisen Hyvinkään kylien kirkot kuuluivat 1500-luvulla Janakkalan Pyhän Laurin kirkon alaisuuteen; siihen puolestaan kuului Lopen kappeliseurakunta, joka itsenäistyi 1632. Hausjärven alue itsenäistyi omaksi kappeliseurakunnakseen vuonna 1611, mutta kappeliseurakunnan alueet olivat usein riippuvaisia kirkkoherran lyhytaikaisista vierailuista.

Vihkin keskiaikaisen harmaakivikirkon rauniot ovat edelleen varsin komea kokonaisuus Kirkkojärven rannalle viettävässä rinteessä. Raunioissa kerrotaan asuvan viinimäkikotiloiden, joiden ajatellaan kuuluneen keskiaikaiseen munkkien ruokavalioon. Kuva AL.

Vihdin kirkosta on nykyään jäljellä enää rauniot. Sen suojelupyhimyksenä mainitaan Pyhä Birgitta tai Pyhä Bartholomeus. 1500-luvun alussa vihitty harmaakivikirkko sijaitsi Kirkkojärven rannalla ja näytti varmaan aikanaan komealta avoimessa järvimaisemassa; nykyään ranta on metsittynyt. Rahapulan vuoksi kivikirkon holvaussuunnitelmat jäivät kuitenkin toteutumatta, ja maapohjan liikkeiden vuoksi seiniin ilmestyi halkeamia. Kirkko hylättiin 1770-luvulla: keskiaikaiset kivikirkot koettiin usein hankaliksi ylläpidettäviksi, ja niiden rakenteet otettiin uusiokäyttöön.

Kuten 1579 anomuksesta ilmenee, Helsingassa ja Sipoossa oli omat harmaakivikirkkonsa, mutta niissä pappi saarnasi ruotsin kielellä. Uudenmaan rannikko oli ruotsinkielisten asuttajien maita, kun taas sisämaassa oli hämäläisille erämaille asettuneita suomenkielisiä yhdyskuntia. Sipoon harmaakivikirkko on monella tapaa erityisen tunnelmallinen.

Sipoon harmaakivikirkossa on säilynyt 1700-luvun lattiakiveys. Vanha ja 1800-luvulla rakennettu uusi kirkko ovat upea näky vanhassa avarassa kulttuurimaisemassa. Kuva AL.

Pyhän Laurin kirkko Vantaalla. Myös kellotapulin kivijalka saattaa olla keskiaikainen. Kuva AL.

Miten Hyvinkään ja Nurmijärven seudun seurakunta-asiat sitten kehittyivät? Nurmijärvelle vakiintui oma kirkkoherra vuonna 1605; Hyvinkään aseman seutu sai oman rukoushuoneensa (”Vanha kirkko”) 1893. Hyvinkään seurakunta itsenäistyi vuonna 1917 varsinkin vinkeiden vaiheiden jälkeen, ja samalla syntyi Hyvinkään kunta keskelle melkoista yhteiskunnan myllerrystä. Kytäjälle vihittiin kyläkirkko vuonna 1939 ja se oli Hyvinkään seurakunnan ensimmäinen varsinainen kirkko, sillä ns. Hyvinkään vanha kirkko oli itse asiassa vihitty rukoushuoneeksi. Varsinainen Hyvinkään (uusi) kirkko vihittiin vuonna 1961.

Hyvinkään seurakunnan kirkkojen 360 asteen pallopanoraamakuvaukset
https://www.hyvinkaanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot

Kirjallisuus:
Anu Lahtinen, Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Siltala & Hyvinkää 2017. Lisätietoja https://www.hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo/kaupunginmuseo/hyvinkaan-historiateos/
Markus Hiekkanen, Suomen keskiaikaiset kivikirkot. SKS 2007.

Rivien välissä ja marginaaleissa

Kävin kesällä Ruotsin valtionarkistossa (Riksarkivet) ja kuvasin joitakin vastaan tulleita, Hyvinkään historiaan liittyviä lähteitä. Vaikka Hyvinkään seudun historia on ilmestynyt jo kaksi vuotta sitten ja palkkatyöni sen parissa loppunut, jatkan edelleen Hyvinkään historiaan liittyvien havaintojen tekemistä, ja erilaisia julkaisuhankkeitakin on vireillä. Muutama arkistolöytö sai miettimään, että ehkä voisin tehdä näkyvämmäksi sen, miten valppaana pitää olla vanhojen aineistojen kanssa, jos haluaa etsiä Hyvinkää-nimistä kylää vanhoista asiakirjalähteistä.

Kun kyse ei ollut pitäjästä eikä kirkonkylästä, vaan maakuntien rajalla sijaitsevasta pienestä maaseutukylästä, maininnat ovat usein monellakin tapaa marginaalisia tai rivien välissä. Ihan konkreettisesti näin on laita, mitä tulee aivan ensimmäiseen lähdemainintaan Hyvinkäänkylästä (Höffui[n]gaby) vuodelta 1495. Tukholman raadin pöytäkirjanpitäjä on kirjoittanut Janakkalan pitäjästä (johon Hyvinkäänkylä tuolloin kuului) saapuneesta Jöns Laurenssonista / Jussi Laurinpojasta ja lisännyt jälkikäteen rivienväliin täsmennyksen ”Hyvinkäänkylästä”.

Ensimmäinen tunnettu maininta Hyvinkäänkylästä (Höffuingaby) vuodelta 1495; Tukholman raadin pöytäkirjat, Stockholms stadsarkiv. Pöytäkirjaan on kirjoitetuu ”Jöns Lansson j Jennakalla sochn” ja lisätty sitten ”j Höffuingaby”, ”Hyvinkäänkylässä”. Samantyyppinen ritirampsu ”Hyvingelest Lopen pite[jä]st Janakkalast” mainitaan 1500-luvulla. Referaatti löytyy tunnisteilla FMU / DF 4608 lähdejulkaisusta Diplomatarium Fennicum, http://df.narc.fi/document/4608

Tyypillisesti Hyvinkäänkylä esiintyy yhtenä kylänä Janakkalan ja myöhemmin Lopen pitäjän tai seurakunnan papereissa, ja 1500-luvulta lähtien myös Nurmijärven seurakunnan asiakirjoissa. Jos esimerkiksi kirjoitettiin joku vetoomus koko seurakunnan ja pitäjän nimissä, kaikista kylistä joku talonpoika merkitsi anomukseen puumerkkinsä, ja hänen nimensä kirjoitettiin puumerkin viereen.

Niinpä esimerkiksi 1600-luvun puolimaissa Nurmijärven kirkkoherra anoi erityistä apua, ja kylien edustajat listattiin anomukseen hänen sanojensa vahvistukseksi. Käpristyneessä asiakirjassa näkyy enää nimi ”Henrik Matzson i hyfw..” mitä ei asiayhteyttä tuntematta uskaltaisi tulkita Hyvinkääksi (Hyfwinge tai Hyfwingeby), tai Hyvinkään olemassaoloa tietämättä ei osaisi edes ajatella Hyvinkääksi. Asiayhteydessä Hyvinkäänkylä-tulkinta on kuitenkin ihan selvä.

Nurmijärven (”i Nurm…”) ja Hyvinkäänkylän (”i hyfw..”) edustajien puumerkkiselitykset eräässä anomusasiakirjassa 1600-luvulla. Kuvassa näkyy Nurmijärven Mårten Olafssonin / Martti Olavinpojan puumerkki, mutta Hyvinkäänkylän Henrik Mattssonin / Heikki Matinpojan puumerkki, jos hän on sellaisen paperiin laittanut, on ilmeisesti ollut paperin reunassa ja murentunut pois. Acta Ecclesiastica, Nurmijärvi, Riksarkivet

Vielä enemmän asiayhteyksien tuntemusta tarvitaan joidenkin hajanaisten fragmenttien osalta. Arkistoreissulla tulin sattumalta katsoneeksi erään Magnus Gabriel de la Gardien saamaa anomusta, joka oli jo puoliksi hapertunut näkymättömiin. Tunnistin sieltä tutun oloisen nimen, Hedvig Poll, ja tarkemmin katsoen löytyi myös tuttu sukunimi ja upseeriarvo (Bergh, Maior) – Nurmijärven Raalan riitaisan omistajan, majuri Jören Berghin leski Hedvig Poll siinä siis lähestyi Magnus Gabriel de la Gardieta saadakseen apua perheen hankalaan taloudelliseen tilanteeseen.

Anomus mainitaankin perhettä käsittelevässä tutkimuksessa, mutta oli puhdas sattuma, että se osui käteeni suuresta hapertuneiden hakemusten kokoelmasta, ja henkilöitä tuntematta en olisi osannut yhdistää henkilöitä Nurmijärveen tai Hyvinkään seutuun.

Raalan omistajan, majuri Jören Bergin lesken, Hedvid Pollin, murentunut anomuskirje 1600-luvulta. Magnus De la Gardies arkiv, kvinnors (militäränkor mfl.) supplikationer, Riksarkivet (merkinnät tehty kuvaan, ei asiakirjaan)

Tällaisten pienten johtolankojen varassa välillä ollaan, ja jo tiedossa oleviakin lähteitä voi olla vaikea löytää uudelleen järjesteltyjen arkistojen uumenista; varmasti on myös monenlaisia lähteitä, joita vielä voisi hakea, vaikkapa sitten kun aineistojen digitoiminen ja koneavusteiset sanahaut yleistyvät. Sen paremmin digitoitu aineisto kuin arkistomappikaan ei kuitenkaan tutki itse itseään, vaan tutkimustyötä ja tarkkaavaisuutta tarvitaan.

——————————-

Kirjoittaja työskenteli vuosina 2013-2016 Hyvinkään seudun historia -hankkeen vastuullisena tutkijana. Vuonna 2017 ilmestyi hänen teoksensa Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Siltala & Hyvinkää 2017. Lisätietoja https://www.hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo/kaupunginmuseo/hyvinkaan-historiateos/

Armfeltien aika – Kytäjä vuonna 1814

Tänään oli Kulkuriteatterin uusin ensi-ilta, kun Hyvinkääsalissa siirryttiin hetkeksi ”Armfeltien aikaan”. Näytelmässä tarkastellaan Katri Lehdon teoksessa Kytäjän mamsellin muistelmat kuvattuja Armfeltin sisaruksia. Näytelmässä luutnantti Carl Johan Armfelt suunnittelee avioliittoa nuoren Maijan kanssa, vaikka sekä ”Kallen” sukulaiset että neito itse haraavat vastaan. Valinnan mahdollisuudet vaihtelevat säädyn, iän ja varallisuuden mukaan. Millainen oli maailma ja Kytäjä, jota näytelmä kuvaa?

Armfeltien aikana Kytäjän ”Nääsin kartanosta” tuli varsinainen säätyläisperheen asuinkartano. Siellä oli oma kirjasto, palveluskuntaa räätälistä emännöitsijään, ja kartano oli myös monien sukujuhlien ja tapaamisten tapahtumapaikkana. Kartano oli siirtynyt Armfeltien sukupiiriin, kun Sofia Barck peri Kytäjän kartanon ensimmäiseltä mieheltään Gustav Wulfcronalta ja solmi uuden avioliiton Carl Armfeltin kanssa.

Näytelmän varttuneet Armfeltit ovat Sofian ja Carlin lapsia, joita elämä oli kohdellut vaihtelevasti. Vanhin tytär Hedvig Armfelt avioitui serkkunsa Erik Lorentz Armfeltin kanssa. Aviopari eli Nurmijärven Numlahdessa 1700-luvun lopulle, mutta monilapsinen perhe ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja mainitaan myöhemmin ”köyhinä Armfelteinä”. Katri Lehto on esittänyt elävän ja kiinnostavan tulkinnan Armfeltien ajan Kytäjästä teoksessaan Kytäjän mamsellin muistelmat. Vaikka Lehto kirjoitti Armfeltien kartanosta romaanimuodossa, hän käytti historiallisia lähteitä, ja teoksen avulla voi myös päästä alkuperäisten tapahtumien ja lähteiden jäljille.

Avioliitto oli 1800-luvulla varsinkin säätyläisnaiselle tärkeä osa odotettua elämänkulkua: perheen perustaminen, aviovaimon ja äidin tehtävät olivat monien toiveissa, mutta moni nainen joutui myös pettymään avioliittotoiveissaan. Armfeltien sukupiirissä oli monia naimattomiksi jääneitä naisia. Avioliitto voitiin solmia myös melko myöhäisellä iällä. Näytelmän Fredrika Charlotta Armfelt avioitui vuonna 1817 preussilaisen sotahistorioitsijan pojankanssa. Fredrika Charlotalle kuulunut, hänen appensa Johan Wilhelm von Archenholtzin kirjoittama historiateos on yhä tallessa Turun kaupunginkirjaston kokoelmissa (ks. https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/)

Mutta suvun miehetkään eivät kiirehtineet avioliittoon. ”Kalle” Armfelt näyttää solmineen hyvin lyhyeksi jäänen liiton nuoren maalaistytön, ”Maijan” (Maria Feldt) kanssa. Nurmijärven kirkonkirjat antavat asiakirjasta hiukan ristiriitaista tietoa, sillä avioliitto on merkitty solmituksi, mutta Armfeltin kuoltua hänen epäsäätyinen puolisonsa mainitaan kuitenkin neitsyenä (jungfru). Tapahtumasarjan seuraamista hankaloittaa se, että Nurmijärven kirkkoherrana oli juuri näytelmän aikoihin mies, jota kiinnostivat maallisemmat asiat kuin seurakunnan hoito. Siksi seurakunnan merkinnöissä saattaa olla ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä.

Nuorempi poika Kristoffer palveli Ranskan kuninkaan ruotsalaisrykmentissä (Régiment Royal Suédois) suureen vallankumoukseen asti. Hän solmi avioliiton vasta vuonna 1827, yli 60-vuotiaana. Morsian oli kolmikymppinen ”neitsytlaitos-neiti” Gustava Aurora Eneskjöld. ”Neitsytlaitos” oli naimattomille säätyläisnaisille tarjottu eläkejärjestely, johon suostunut nainen periaatteessa sitoutui naimattomuuteen. Kristoffer ja Gustava Aurora kuitenkin perustivat perheen ja saivat kolme lasta, joista Aurora Adelaide Armfelt peri Kytäjän. Nämä vaiheet häämöttävät näytelmän aikaan vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.

Armfeltien aikana kartanon torppien määrä kasvoi. Torppien eksoottiset nimet, esim. Austerlitz, ovat kiinnittäneet huomiota. On ajateltu, että nimet voisivat juontua Napoleonin sotiin osallistuneiden Armfeltin veljesten ajalta, siis 1800-luvun alkupuolelta.

Maalaiskartanon arjessa säätyeroja ei muistettu yhtä tarkkaan kuin kaupunkien säätyläispiireissä. Suomalaisen aatelin elämässä oli yhä tilaa myös mutkattomalle yhteiselämälle kartanon herrasväen, alustalaisten ja palvelijoiden kesken. Nuoret puuhailivat usein yhdessä marja- ja kalastusmatkoilla tai vuotuisjuhlien valmistelupuuhissa. Niinpä näytelmässä esiintyvä ikääntynyt Maria Magdalena Müller (Leena-mamselli) saattoi muistella nuoruutensa päiviä kartanon lasten kanssa.

Virallisemmissa yhteyksissä ja arvokkaissa juhlatilaisuuksissa eri säätyjen edustajat olivat kuitenkin erillään, ja avioliitto yli säätyrajojen saattoi olla melkoinen skandaali. Uusissa romaaneissa tuotiin esiin ajatus, että avioliitto tuli solmia ennen kaikkea rakkaudesta, mutta käytännössä monen oli pakko miettiä sitä, oliko puoliso kyllin varakas. Jopa aateliset, kuten ”köyhät Armfeltit”, saattoivat joutua taloudelliseen ahdinkoon harkitsemattoman tunneavioliiton seurauksena.

Näytelmän Kytäjällä kohtaavat maalaisemmat ja kaupunkilaisemmat säätyläistottumukset. Nykysuomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että autonomian ajan pääkaupunkina toimi Helsinki. Näytelmän tapahtumien aikaan pääkaupunkina toimi kuitenkin Turku. Myös köyhien Armfeltien puheissa haaveillaan sivumennen Turun seurapiireistä, joita Topi Artukka on käsitellyt julkaisuissaan. Kaupungissa toimivat tuolloin niin suuriruhtinaskunnan siviilihallinto, hovioikeus ja yliopisto kuin venäläinen sotilasjohtokin.

Toisaalta alenevaan säätykiertoon päätyneet naiset saattoivat joskus päätyä kaupungin paljon varjoisemmille kujille, tarkastusnaisiksi eli seksityöntekijöiksi, jotka joutuivat säännöllisesti poliisiasemalle tarkastettavaksi sukupuolitautien varalta. Tällaisestakin kohtalosta näytelmässä ohimennen varoitetaan, joskin historiallisesti ottaen tarkastusnaisia tunnetaan hiukan myöhemmiltä vuosikymmeniltä, kuten Kirsi Vainio-Korhosen uusi tutkimus osoittaa.

Armfeltien ajassa liikutaan usein komedian ja huumorin puolella, mutta elämä oli usein arvaamatonta ja armotonta. Moni joutui hautaamaan henkilökohtaiset toiveensa. Iloisen seurapiirikeskustelun ja juhlinnan taakse kätkeytyi myös köyhyyttä ja huolta huomisen toimeentulosta. Elämän epävarmuus näkyi myös siinä, että sairaudet riistivät monilta sekä puolison että lapset ennen aikojaan.

Kirjoittaja toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on ollut mukana kirjoittamassa näytelmäkäsikirjoitusta Leena Lehdon ja Benita Kivistön kanssa. Jäljellä oleviin näytöksiin voi tiedustella lippuja, lisätiedot Kulkuriteatterin sivuilta.

LUETTAVAA

”Armfelt-suvun naiset kirjanomistajina”, Opintokokoelma. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman jäljillä, https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/

Artukka, Topi: Kansainvälinen Turun seurahuone. Turun kaupungin tutkmuskatsauksia 3/2018. http://www.turku.fi/turku-tieto/julkaisut-ja-raportit/tutkimuskatsauksia-sarja

Artukka, Topi: Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa. Kaupungin varjoissa, arkistojen valossa. Sigillum, Turku 2018.

Lahtinen, Anu: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää & Siltala 2017.

Lehto, Katri: Kytäjän mamsellin muistelmat. Otava, Helsinki 1994.

Miettinen, Tiina: Iltahetki Hyömäen kartanossa https://kaurakarpio.blogspot.com/2019/01/iltahetki-hyomaen-kartanossa.html (17.1.2019)

Vainio-Korhonen, Kirsi: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa.

Vainio-Korhonen, Kirsi & Lahtinen, Anu: Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY, Helsinki 2015.