Posts tagged Katri Lehto

Armfeltien aika – Kytäjä vuonna 1814

Tänään oli Kulkuriteatterin uusin ensi-ilta, kun Hyvinkääsalissa siirryttiin hetkeksi ”Armfeltien aikaan”. Näytelmässä tarkastellaan Katri Lehdon teoksessa Kytäjän mamsellin muistelmat kuvattuja Armfeltin sisaruksia. Näytelmässä luutnantti Carl Johan Armfelt suunnittelee avioliittoa nuoren Maijan kanssa, vaikka sekä ”Kallen” sukulaiset että neito itse haraavat vastaan. Valinnan mahdollisuudet vaihtelevat säädyn, iän ja varallisuuden mukaan. Millainen oli maailma ja Kytäjä, jota näytelmä kuvaa?

Armfeltien aikana Kytäjän ”Nääsin kartanosta” tuli varsinainen säätyläisperheen asuinkartano. Siellä oli oma kirjasto, palveluskuntaa räätälistä emännöitsijään, ja kartano oli myös monien sukujuhlien ja tapaamisten tapahtumapaikkana. Kartano oli siirtynyt Armfeltien sukupiiriin, kun Sofia Barck peri Kytäjän kartanon ensimmäiseltä mieheltään Gustav Wulfcronalta ja solmi uuden avioliiton Carl Armfeltin kanssa.

Näytelmän varttuneet Armfeltit ovat Sofian ja Carlin lapsia, joita elämä oli kohdellut vaihtelevasti. Vanhin tytär Hedvig Armfelt avioitui serkkunsa Erik Lorentz Armfeltin kanssa. Aviopari eli Nurmijärven Numlahdessa 1700-luvun lopulle, mutta monilapsinen perhe ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja mainitaan myöhemmin ”köyhinä Armfelteinä”. Katri Lehto on esittänyt elävän ja kiinnostavan tulkinnan Armfeltien ajan Kytäjästä teoksessaan Kytäjän mamsellin muistelmat. Vaikka Lehto kirjoitti Armfeltien kartanosta romaanimuodossa, hän käytti historiallisia lähteitä, ja teoksen avulla voi myös päästä alkuperäisten tapahtumien ja lähteiden jäljille.

51645289_306460796895436_6497257454001192960_o

Avioliitto oli 1800-luvulla varsinkin säätyläisnaiselle tärkeä osa odotettua elämänkulkua: perheen perustaminen, aviovaimon ja äidin tehtävät olivat monien toiveissa, mutta moni nainen joutui myös pettymään avioliittotoiveissaan. Armfeltien sukupiirissä oli monia naimattomiksi jääneitä naisia. Avioliitto voitiin solmia myös melko myöhäisellä iällä. Näytelmän Fredrika Charlotta Armfelt avioitui vuonna 1817 preussilaisen sotahistorioitsijan pojankanssa. Fredrika Charlotalle kuulunut, hänen appensa Johan Wilhelm von Archenholtzin kirjoittama historiateos on yhä tallessa Turun kaupunginkirjaston kokoelmissa (ks. https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/)

Mutta suvun miehetkään eivät kiirehtineet avioliittoon. ”Kalle” Armfelt näyttää solmineen hyvin lyhyeksi jäänen liiton nuoren maalaistytön, ”Maijan” (Maria Feldt) kanssa. Nurmijärven kirkonkirjat antavat asiakirjasta hiukan ristiriitaista tietoa, sillä avioliitto on merkitty solmituksi, mutta Armfeltin kuoltua hänen epäsäätyinen puolisonsa mainitaan kuitenkin neitsyenä (jungfru). Tapahtumasarjan seuraamista hankaloittaa se, että Nurmijärven kirkkoherrana oli juuri näytelmän aikoihin mies, jota kiinnostivat maallisemmat asiat kuin seurakunnan hoito. Siksi seurakunnan merkinnöissä saattaa olla ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä.

Nuorempi poika Kristoffer palveli Ranskan kuninkaan ruotsalaisrykmentissä (Régiment Royal Suédois) suureen vallankumoukseen asti. Hän solmi avioliiton vasta vuonna 1827, yli 60-vuotiaana. Morsian oli kolmikymppinen ”neitsytlaitos-neiti” Gustava Aurora Eneskjöld. ”Neitsytlaitos” oli naimattomille säätyläisnaisille tarjottu eläkejärjestely, johon suostunut nainen periaatteessa sitoutui naimattomuuteen. Kristoffer ja Gustava Aurora kuitenkin perustivat perheen ja saivat kolme lasta, joista Aurora Adelaide Armfelt peri Kytäjän. Nämä vaiheet häämöttävät näytelmän aikaan vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.

Armfeltien aikana kartanon torppien määrä kasvoi. Torppien eksoottiset nimet, esim. Austerlitz, ovat kiinnittäneet huomiota. On ajateltu, että nimet voisivat juontua Napoleonin sotiin osallistuneiden Armfeltin veljesten ajalta, siis 1800-luvun alkupuolelta.

Maalaiskartanon arjessa säätyeroja ei muistettu yhtä tarkkaan kuin kaupunkien säätyläispiireissä. Suomalaisen aatelin elämässä oli yhä tilaa myös mutkattomalle yhteiselämälle kartanon herrasväen, alustalaisten ja palvelijoiden kesken. Nuoret puuhailivat usein yhdessä marja- ja kalastusmatkoilla tai vuotuisjuhlien valmistelupuuhissa. Niinpä näytelmässä esiintyvä ikääntynyt Maria Magdalena Müller (Leena-mamselli) saattoi muistella nuoruutensa päiviä kartanon lasten kanssa.

Virallisemmissa yhteyksissä ja arvokkaissa juhlatilaisuuksissa eri säätyjen edustajat olivat kuitenkin erillään, ja avioliitto yli säätyrajojen saattoi olla melkoinen skandaali. Uusissa romaaneissa tuotiin esiin ajatus, että avioliitto tuli solmia ennen kaikkea rakkaudesta, mutta käytännössä monen oli pakko miettiä sitä, oliko puoliso kyllin varakas. Jopa aateliset, kuten ”köyhät Armfeltit”, saattoivat joutua taloudelliseen ahdinkoon harkitsemattoman tunneavioliiton seurauksena.

Näytelmän Kytäjällä kohtaavat maalaisemmat ja kaupunkilaisemmat säätyläistottumukset. Nykysuomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että autonomian ajan pääkaupunkina toimi Helsinki. Näytelmän tapahtumien aikaan pääkaupunkina toimi kuitenkin Turku. Myös köyhien Armfeltien puheissa haaveillaan sivumennen Turun seurapiireistä, joita Topi Artukka on käsitellyt julkaisuissaan. Kaupungissa toimivat tuolloin niin suuriruhtinaskunnan siviilihallinto, hovioikeus ja yliopisto kuin venäläinen sotilasjohtokin.

Toisaalta alenevaan säätykiertoon päätyneet naiset saattoivat joskus päätyä kaupungin paljon varjoisemmille kujille, tarkastusnaisiksi eli seksityöntekijöiksi, jotka joutuivat säännöllisesti poliisiasemalle tarkastettavaksi sukupuolitautien varalta. Tällaisestakin kohtalosta näytelmässä ohimennen varoitetaan, joskin historiallisesti ottaen tarkastusnaisia tunnetaan hiukan myöhemmiltä vuosikymmeniltä, kuten Kirsi Vainio-Korhosen uusi tutkimus osoittaa.

Armfeltien ajassa liikutaan usein komedian ja huumorin puolella, mutta elämä oli usein arvaamatonta ja armotonta. Moni joutui hautaamaan henkilökohtaiset toiveensa. Iloisen seurapiirikeskustelun ja juhlinnan taakse kätkeytyi myös köyhyyttä ja huolta huomisen toimeentulosta. Elämän epävarmuus näkyi myös siinä, että sairaudet riistivät monilta sekä puolison että lapset ennen aikojaan.

Kirjoittaja toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on ollut mukana kirjoittamassa näytelmäkäsikirjoitusta Leena Lehdon ja Benita Kivistön kanssa. Jäljellä oleviin näytöksiin voi tiedustella lippuja, lisätiedot Kulkuriteatterin sivuilta.

LUETTAVAA

”Armfelt-suvun naiset kirjanomistajina”, Opintokokoelma. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman jäljillä, https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/

Artukka, Topi: Kansainvälinen Turun seurahuone. Turun kaupungin tutkmuskatsauksia 3/2018. http://www.turku.fi/turku-tieto/julkaisut-ja-raportit/tutkimuskatsauksia-sarja

Artukka, Topi: Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa. Kaupungin varjoissa, arkistojen valossa. Sigillum, Turku 2018.

Lahtinen, Anu: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää & Siltala 2017.

Lehto, Katri: Kytäjän mamsellin muistelmat. Otava, Helsinki 1994.

Miettinen, Tiina: Iltahetki Hyömäen kartanossa https://kaurakarpio.blogspot.com/2019/01/iltahetki-hyomaen-kartanossa.html (17.1.2019)

Vainio-Korhonen, Kirsi: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa.

Vainio-Korhonen, Kirsi & Lahtinen, Anu: Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY, Helsinki 2015.

Mainokset

Kommentointi poissa käytöstä

Hyvinkää sata vuotta sitten

Tänään 30.7.2017 Hyvinkää juhlii satavuotista itsenäistä kuntataivaltaan! Tasan sata vuotta sitten Hyvinkään aseman koululla järjestettiin ensimmäinen kuntakokous.  Siinä päätettiin yksimielisesti, että myös kunnalliselämä olisi aloitettava välittömästi. Varsinainen kunnan toiminta alkaisi vuoden 1918 alusta.

Hyvinkään asemanseutu oli kehittynyt nopein harppauksin 1890-luvulta lähtien. Villatehdas ja terveysmatkailu olivat tuoneet sinne lyhyt- ja pitkäaikaisia asukkaita ja työntekijöitä. Lähelle asemaa oli noussut oma rukoushuone, paljolti omin voimin rahoitettu ja rakennettu, useita kansakouluja oli perustettu, aseman viereen oli noussut komea postitalo, hiukan kauempana komeilivat työväentalo, seurantalo ja raittiusyhdistys Raivaajien talo. Oli elokuvateatteria ja hotellia ja Sonckin suunnittelema komea parantolarakennus. Ei ihme, että Hyvinkään asema Nurmijärven ja Hausjärven takamaana alkoi olla kestämätön. Kulmakunta haluttiin yhdistää omaksi itsenäiseksi seurakunnakseen ja kunnakseen.

Itsenäistyminen oli otettu tavoitteeksi jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta erilaiset byrokraattiset käänteet olivat sitä viivyttäneet. Viimein elokuussa 1917 Riihimäen Sanomat (päivän 18.8.1917 numero – tuolloin ei vielä ollut Hyvinkään Sanomia) uutisoi kuntakokouksesta:

Hyvinkaan_perustaminen_RiSa

Kuva on Kansalliskirjaston hienosta digitaalisten sanomalehtien arkistosta, jossa on muun muassa Riihimäen Sanomat ja Uusimaa -lehtien, tuolloisten Hyvinkään seudun uutislähteiden, vuosikertoja avoimesti luettavissa aina itsenäisyyden alkuvuosille asti. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search

Riihimäen Sanomat ei uutisoinnissaan ollut ihan kauhean tarkka. Jos vertaa alkuperäiseen kokouspöytäkirjaan (Hyvinkään kaupunginarkistossa), voi huomata että lehtiuutisessa H. J. Linnan etunimen alkukirjaimet ovat lipsahtaneet väärin päin. Myös äänimäärä on pyöristetty 2000 – 300 (tarkkaan ottaen 1803 – 346, ilman tiettyjä vähennyksiä 2149 ja 350). Kunnan esimiesehdokkaasta ei vielä äänestetty mies ja ääni -periaatteella, vaan varakkaalla äänestäjällä oli enemmän ääniä. Lisäksi kokouksessa kaksi edustajaa äänesti valtakirjalla jonkun poissaolevan puolesta. Vaaliuudistus oli tuloillaan, ja mies ja ääni -periaatteen käyttämistä esitettiin kokouksessa, mutta vanha käytäntö voitti. Paikalla oli 79 äänestäjää, joista 44 kannatti sosialidemokraattien Emil Sallilaa (joka oli Hyvinkään Ahjossa johtotehtävissä ja valittiin 1920-luvulla kansanedustajaksi). Mies ja ääni -periaatteella Sallila olisi voittanut.

Kokouspöytäkirjasta ilmenee, ja kirjailija Katri Lehto on tätä näytelmässään kuvannutkin, että hävinnyt Sallila ja sosialidemokraatit poistuivat äänestyksen jälkeen mielenosoituksellisesti ja ilmoittivat, etteivät tulisi osallistumaan kunnallisten asioiden hoitoon. Käytännössä Sallila ja monia muita työväen edustajia kuitenkin jo valittiin erilaisiin vastuutehtäviin ja syksymmällä he olivat taas aktiivisesti mukana – Sallila valittiin myös 12-henkisen kunnalliselämää valmistelevan toimikunnan jäseneksi. Syksyn kuluessa valmisteltiin kunnan taloudellista toimintaa, ja vuoden 1918 alussa Hyvinkään kunnasta tuli erillinen nimismiespiiri osana Helsingin kihlakuntaa. Samalla Hyvinkään seutu, joka parisataa vuotta aiemmin vielä kokonaisuudessaan kuului Hämeeseen, oli siirtynyt hallinnollisesti Uudenmaan lääniin.

Kesä 1917 oli levotonta aikaa kunnallisen elämän alkutaipaleelle. Venäjän kevättalvinen vallankumous oli herättänyt paljon toiveita yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta samalla poliittinen ja taloudellinen kaaos aiheutti epävarmuutta, ja työttömyys, inflaatio ja elintarvikepula aiheuttivat levottomuutta. Hyvinkään seudun elintarvikelautakunnassa valitettiin, että ”n.s. huligaaniainesten taholta” oli tapahtunut omavaltaisuuksia. Vielä tuossa vaiheessa yritettiin tilannetta rauhoittaa oikeiston ja vasemmiston yhteisillä järjestysmiehillä. Uuden kunnan toimintaa ei helpottanut se, että sillä ei käytännössä ollut alussa lainkaan omia tuloja – verotuloja oli luvassa vasta vuosien päästä, oli otettava lainaa paikallisilta pankeilta alkuun pääsemiseksi. Kuten tiedetään, vuosi 1918 suisti sekä Hyvinkään että koko maan kaaokseen, jota tutkineen on pakko ihmetellä sitä, että niinkin hyvin on selvitty nollapisteestä ylöspäin.

Hyvinkään kunnallinen toiminta alkoi hyvin pienimuotoisesti, luottamushenkilöpohjalta, ja kunnan palveluksessa toimi vain muutamia henkilöitä. Siitä on tultu (ja onneksi on tultu) pitkä matka vuoteen 2017, jolloin Hyvinkää kuntana on iso työnantaja ja monen merkittävän yrityksen ja organisaation paikkakunta. Teollisuuspaikkakunnan perintö näkyy yhä Hyvinkäällä, vaikka suuri osa savupiipputeollisuudesta on jo historiaa. Toinen valtti, terveysmatkailijoita aikoinaan houkutellut vehreys ja luonnonläheisyys ovat edelleen Hyvinkään nykypäivää.

Hyvää syntymäpäivää, Hyvinkää!

kirjankansi2017

Jatkoa seuraa mm. 23.8.2017, kun Hyvinkään virallisella satavuotisjuhlaviikolla ilmestyy Hyvinkään seudun uusi historiateos.

 

Kommentointi poissa käytöstä

Ei missään voi niin riemuita

Kytäjän kartanolla on värikäs ja traaginenkin osansa Hyvinkään seudun historiassa, vaikka moni kaupunkilainen ei liene päässyt näkemään siitä tämänkään vertaa kuvia. Kartanon vaiheita on käsitellyt muun muassa kirjailija Katri Lehto esimerkiksi kirjassaan Kytäjän kreivitär. Marie Linderin elämä (1985). (Katri Lehdon toisesta kirjasta Kytäjän mamsellin muistelmat aiemmassa bloggauksessa.)

Kreivitär (tai paikkakuntalaisittain kreivinna) Marie Linder (1840-1870) oli Kytäjän kartanon emäntä ja eräs varhaisimmista Suomen naiskirjailijoista: hänen kirjansa En qvinna af vår tid (Aikamme nainen) herätti keskustelua ja hänen persoonansa kiehtoo vielä nykyäänkin. Yksi Marie Linderin elämää käsittelevä kulttuuriteos on Kulkuriteatterin syksyllä 2009 esittämä näytelmä Leiwo, joka on Katri Lehdon kirjoittama ja Leena K. Lehdon uudelleen sovittama.

Leiwo kertoo 1860-luvun Kytäjän elämästä. Ylioppilas Aleksanteri Rahkonen saapuu opettamaan lukutaitoa ja perustietoja kartanonherran perustamaan kouluun. Uudet opetukset herättävät jännitteitä paikallisyhteisössä. Kartanon kreivitär ja opettaja viehättyvät yhdessä Kytäjän luonnosta ja Suomen kulttuurista, hiukan toisistaankin, mutta epäsäätyisen kiintymyksen aavistuskin johtaa ristiriitoihin ja kasvaviin ongelmiin. Näihin historiallisfiktiivisiin puitteisiin Katri Lehto on punonut mukaan yhden Aleksanteri Rahkosen runoista nimeltä Leivo.

Paikallisten asukkaiden lisäksi tarinan sivuhenkilöinä esiintyvät muun muassa Krohnin perheen jäsenet, Ottilia ja Julius Krohn sekä jälkimmäisen vaimo Emma (Emilia). Kytäjän kartanolla pasteeraava  Julius Krohn (mm. kirjailija Aino Kallaksen tuleva isä), joka käänsi Runebergiä Rahkosen ja muutamien muiden kanssa, esiintyy intohimoisena suomenkielisen kulttuurin puolestapuhujana. Myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, Marie Linderin täti Aurora Karamzin piipahtaa näyttämöllä. On kiintoisaa nähdä nämä historialliset henkilöt sijoitettuina kotoisiin maisemiin, ja jatkoa täytynee lähiaikoina lukea yllämainitusta Kytäjän kreivitär -teoksesta.

Marie Linderin teoksesta 1800-luvun kirjallisuuskentässä ks. esim. Kati Launiksen artikkeli ”Rakennellut rakkaudet. Puheenvuoroja rakkaudesta naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa 1800-luvun puolivälin Suomessa”, teoksessa Hääkirja. Kirjoituksia rakkaudesta, romantiikasta ja sukupuolesta (toim. Susanna Paasonen), Taiteiden tutkimuksen laitos, Turku 1999.

Leiwo-näytelmä Aamupostissa
Leiwo-näytelmä Vartissa
Leiwo-näytelmä Hyvinkään Viikkopostissa

Leiwo-näytelmän arvio Aamupostissa

Teatteriohjaajan blogi

Kommentointi poissa käytöstä

Kytäjän mamsellin muistelmat

Katri Lehto on  kaunokirjallisissa ja historiallisissa teoksissaan käsitellyt erityisesti Kytäjän seudun menneisyyttä. Romaanissaan Kytäjän mamsellin muistelmat (Otava, 1994) hän kuvaa Kytäjän mamsellin, Maria Magdalena Müllerin (1758-1833) elämänvaiheita. 1700-luvun lopulla Kytäjän kuvitellut asukkaat suuntautuvat lähinnä Lopen ja Nurmijärven suuntaan, vaikka Hyvinkäänkyläkin mainitaan. Romaanissa Kytäjän maisemiin kuvataan iloista seurapiirielämää ja toisaalta metsäretkiä:

Härkähaan mättäiden välissä kierrellessämme kadotimme suunnan, taivas meni pilveen ja tuulikin kääntyi. Yhtäkkiä emme enää tienneet, missä olimme, tai mihin suuntaan meidän olisi kuljettava päästäksemme kotiin. Kutsuimme kellokashärkää Musikanttia, mutta helähdystäkään ei kuulunut.
(…) Puiden välistä pilkotti tuntemattomia metsälampia, joiden pinnalla äänettömät
kaakkurit soutelivat. Muurahaispesä oli revitty auki – karhuko oli ollut kulkemassa? Korppi raakkui – kuikka huusi – pelotti ja väsyttikin – oksien risahtelukin säpsähdytti.
Yhtäkkiä edessä oli korkea kallio, äkkijyrkkä ja puunlatvojen yli kohoava. Kiersimme loivemmalta puolelta sen laelle, josta näkyi joka puolelle.
Hedda arveli tuntevansa paikan (…) Sen täytyi olla Jaaninkallio, ja ympärillä levisi Piilonkorpi, jonka kautta talvisin ajettiin Hyvinkäälle ja Arolammille ja Hämeenlinnan tielle. Jokea ei näkynyt, vain pajukkoa ja juolukan varsia siellä missä se kiemurteli Säkkiniemeen päin.
Juuri täällä oli tapahtunut se kauhea asia, josta syksyiltaisin piikojen kehrätessä kerrottiin marjastajien pelottelemiseksi.
Hedda kertoi: ”Se paimentyttö oli ollut marjassa, niin kuin mekin, oli eksynyt seuralaisistaan ja harhaillut ympäriinsä, niin kuin mekin. Metsänpeikko sen oli viekotellut yhä kauemmas ja kauemmas, osaahan peikko kääntää ja taikoa ihmisen silmät niin ettei selvääkään polkua erota pensaikosta. Luulee, että aurinko laskee itään ja vasen käsi näyttää oikeaan, ja eksynyt lähtee kulkemaan peikon ohjaamana suoraan hetteiseen suohon.”

Kallio lienee samainen Jaanankallio, joka nyttemmin mainitaan kiipeilijöiden reittivinkeissä.

Myös vuosien 1808-1809 tapahtumia kuvataan:

Huhut kertoivat venäläisten joukkojen matkaavan vapaasti suurta rantatietä Turkuun päin. (…) Niin sitten eräänä maaliskuun aikaisena aamuna Herusten mäellä tiedustelijana ollut renki toi tiedon: ”Nyt niitä tulee!” Minä olin tuvassa ja riensin soittamaan vellikelloa, niin kuin oli sovittu. Nopeasti soitto hälytti miehet kylän puolelta kartanolle, kaikki omine aseineen, sirpit ja viikatteet mukana, ellei muuta ollut. Samaan aikaan naiset, lapset ja vanhukset pakenivat metsään, Pihattomäkeen, ”niin kuin aina ennenkin”. Minä lähetin piiat Tuttulannummen latoon, jonne oli aikaisemmin viety leipää ja lihaa. Itse jäin pakkaamaan pöytähopeita, jotka Carl Johan oli määrännyt piilotettavaksi kellariin kivien alle.
Joukkoa taisi olla toistasataa miestä, jokaisella jotain kättä pitempää. Carl Johan itse odotti kahden pienen messinkitykkinsä kanssa rantatörmällä. Miehet hän määräsi rakennusten taakse väijyksiin. Vasta kun vihollinen olisi jäällä, ryhdyttäisiin vastarintaan. Avoimelle järvenselälle heidät olisi helppo ampumalla pysähdyttää.
Katselin peräkamarin ikkunasta, miten viholliset lähestyivät kahtena osastona – toinen lähti Vuohenristiltä joen yli ja kaarsi Perkiönniitun sivuitse kohti kartanoa, toinen näytti tulevan suoraan jään poikki vastatuuleen. Kyllä se vallan uhkaavalta näytti, vaikka tykkejä ei ollutkaan, eikä myöskään ratsuväkeä, ja miehet näyttivät kovasti kamppailevan kylmässä tuulessa.
Sitten Carl Johan määräsi ammuttavaksi varoituslaukauksen. Luodit tupruttivat lunta joukon eteen, ja siihen se pysähtyi. Johtajana etenevä, töyhtöhattuinen upseeri veti esiin ratsupiiskaan kiinnitetyn valkoisen vaatteen, jota heilutellenhän asteli hitaasti eteenpäin.

Kirja esittää myös erään selityksen Kytäjän kartanoa toisinaan vaivanneelle huonolle onnelle, mutta siitä tarkemmin itse teoksessa.

Kommentointi poissa käytöstä