Archive for Luonto ja ulkoilu

Koirien Hyvinkää

Kaikki tarinat eivät pääse mukaan kirjaan. Jossain vaiheessa luonnostelin Hyvinkään seudun historiaan pientä tietolaatikkoa otsikolla ”Koirien Hyvinkää”. Se ei kuitenkaan saanut varauksetonta suosiota, alettiinpa vastapainoksi tivata ”Kissojen Hyvinkäätä” ja muidenkin eläinten oikeuksia. Tasapuolisuuden nimissä ja tyylin yhtenäistämiseksi  jätin sen pois itse teoksesta, mutta julkaistakoon nyt tässä blogilastuna kuitenkin.

Jo 1800-luvun lopulla muuan matkailija oli todennut, että Hyvinkää oli varsinainen koirien paikkakunta: nelijalkaisia ihmisen parhaita ystäviä tuntui tulevan vastaan joka kulman takaa.

Mihin vain Hyvinkäällä meni, näkyi aina joku mallikappale koiransukua. Jaa, Hyvinkää on todellinen koirien turvapaikka. Tänä vuonna oli tällä pienellä paikkakunnalla ei enempää eikä vähempää kuin 21 kappaletta koiria, ja kun paikkakunnan kauppias antoi passittaa kaksi iäkästä elukkaa tästä maailmasta pois, muutti samana päivänä eräs matkustaja sinne mukanaan kaksi uutta mallikappaletta; niin oli lukumäärä jälleen 21. Ja kuinka ystävällisiä olivatkaan nämä kauniit eläimet, ihmisen uskolliset seuralaiset! Ei haukuskelua eikä nalkutusta, vain hännänhuiskutusta ja iloista hyppelyä osoituksena koirien kiitollisuudesta hellijöitään kohtaan. Nämä miellyttävät olot muistuttavat paljon elämää Itävallan ja Baijerin pikku kaupungeissa. Myöskin niissä istuvat posti-, lennätin- ja rautatievirkamiehet pieni ystävällinen prisse jalkojen juuressa. Kun seuraavalla kerralla sattuu Turussa raivopaniikki, neuvomme jokaista nelijalkaiseen ystäväänsä kiintynyttä helläsydämistä ihmistä lähettämään koiransa Hyvinkäälle täyshoitoon, kauas kuonokopista ja taulutusnuorista. (Helsingfors Dagblad no. 238, 3.9.1877, suom. Kustaa Hautala, Hyvinkään seudun historia 1951, s. 72. Linkki alkuperäiseen lehtijuttuun: http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/362654/articles/2192610)

Muutamat varhaisimmat itsenäisen Hyvinkään hankkeet ja varojenhankinta liittyivät koiraveron käyttöönottoon, sillä koiraverolla kuten myös torimaksuilla koetettiin edes pieniä tulopuroja saada yhdyskunnan kassaan, ennen kuin kunnallisverotus ja talous saatiin kunnolla rullaamaan. Koiraveroasioita alettiinkin heti järjestää kunnallisen elämän alkaessa vuonna 1917, kuten kaupunginarkistossa säilytettävät pöytäkirjat osoittavat.

Muisteluissa eräisiin paikallisiin henkilöihin liitettiin nimenomaan muistoja ja havaintoja heidän koiristaan. Kirjailija Elina Vaaran mukana kulkenut Maikki-koira jäi ihmisten mielikuviin runoilijan seuralaisena ja lohduttajana, kun Vaaraa kohtasi suuri suru, oman pojan kuolema. Jaana Karjalainen kuvasi Elina Vaaran elämäkerrassa, miten kirjailija ja kirjastonjohtaja istuivat Valion baarissa tuntikausia ja Maikki istui oman juoma-astiansa ääressä. On myös helppo kuvitella, että Elina Vaaran runossa Radanvarren fuuga oli juuri Maikki-koira esikuvana ”pienelle, iloiselle koiralle”.

Koirien omistajat tietävät, että usein nekin, jotka eivät tunne ulkoiluttajaa, muistavat kuitenkin koiran. Veteraanikansanedustaja Tuulikki Hämäläinen muisteli itse haastattelussaan, miten hänen koirastaan käytiin keskustelua äidin ja toisen kaupunkilaisen kesken. Hämäläiselle tapaus oli myös esimerkki siitä, miten tytär on äidilleen aina tytär, vaikka tämä sattuisi samalla olemaan myös maan ensimmäinen ja ainoa naispuolinen kaupunginhallituksen puheenjohtaja:

Joskus, kun äiti ulkoilutti minun koiraani Hyvinkään keskustassa – hän oli jo eläkkeellä silloin – ja kun koira oli mennyt tervehtimään jotakin ohi kulkevaa miestä, niin se mies oli sanonut, että ai, hänhän taitaa tunteakin tuon koiran – äitini ei tuntenut tätä miestä – että eikös se ole sen kaupungin johtavan koira. Ei, ei, sanoi äiti, tämä on Tuulikki Hämäläisen koira, ja se on ihan kiltti. (Tuulikki Hämäläinen 22.1.2004 ja 27.1.2004, Veteraanikansanedustajien muistitetohaastattelu, Eduskunnan kirjaston muistitetoarkisto.)

Kommentointi poissa käytöstä

Pyörä, kyllä sillä tosiaan kulkee melkein kaikki

Aiemmin kesällä bloggasin polkupyöräilystä ja laatikkopyörähankkeista. Tavarafillariksi tai lavapyöräksikin näitä voi kutsua.  Hiukan sattumanvaraisesti tilattu Babboe Curve saapui heinäkuun lopussa ja on kyllä yllättänyt positiivisesti. Turvatelinekehikon ansiosta kyydissä kulkee vauvakin turvaistuimineen, ja isommat lapset viihtyvät turvavöin varustetuilla penkeillä. Sadesuoja vaatii tiukkaa kiristämistä, jottei alkaisi rankkasateen tullen tihkua vettä, muuten ei ole ilmennyt isompia pulmia. Pyörä nopeuttaa useamman lapsen, isojen ostosten tai vaikka kierrätyspaperinippujen siirtämistä paikasta toiseen, tarjoaa kunnonkohotusta ja on muutenkin yllättävän kätevä.

Ja vaikka jossain Jyväskylän tai Turun mäkimaastoissa voisi tulla sähköapua ikävä, Hyvinkään maastoissa on toistaiseksi selvitty ihan hyvin – jyrkät alamäet saattaisivat vähän arveluttaa ja jokunen ylämäki voi tulla kierrettyä, mutta muuten ihan ok. Isoimpia hankaluuksia aiheuttavat jyrkät pyörätien reunat suojateiden kohdalla, niissä on välillä paras taluttaa jotteivät kyydissäolijat joudu kärsimään tärähdyksiä. Ja pientä etukäteissuunnittelua pyöräily vaatii, koska sillä ei mielellään aja pelkällä pientareella, joten välillä voi huomata, että joutuu hiukan tekemään mutkaa jotta löytäisi sopivan pyörätiereitin; mutta onneksi leveitä teitä riittää täällä päin. Myönteinen lisä on, että muut liikkujat ovat suhtautuneet pyörään hyvin mukavasti, yritetään kovasti ajaa taiteen ja liikenteen sääntöjen mukaisesti ja sopivan tilavia reittejä niin, että suhtautuminen olisi jatkossakin myönteistä.

Kuten edelliskerrallakin totesin, jos haluaa tehdä niinkuin opetetaan eikä niinkuin tämä blogisti tekee, on mahdollista päästä etukäteen kokeilemaan mm. Bakfiets- ja Babboe- ajopelejä varsinkin Helsinki-Espoo -akselilla, ja Cangoo-pyörien maahantuoja (http://www.kuljetuspyora.fi)  ilmoittaa tekevänsä esittelyjä eteläisessä Suomessa ja on ollut mm. Järvenpään blueskadulla, joten vähitellen myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella voi olla helpompaa päästä testailemaan laatikko/tavara/kuljetuspyöriä. Bakfiets on ilmeisesti hollantilaisista pyöristä laadukkain, mutta tällä mennään nyt tällä erää ihan tyytyväisin mielin.

Kuljetuspyöristä löytyy paljon tietoa Tavarafillari.fi -sivustolla.

Kommentointi poissa käytöstä

Mennään pyörällä, tai sit ei

Motto Teppo Moision HS-kolumnista: ”Pyöräily on liikennettä”
http://www.hs.fi/kotimaa/Py%C3%B6r%C3%A4ily+on+liikennett%C3%A4+ei+liikuntaa/a1305562263675

Välillä tuntuu siltä, että liikenteen ja rakennusten suunnittelussa ajatellaan näin: ”Pyöräilijä ajaa itse sateessa taivasalla, joten kauppaan, töihin tai virastoon mennessään hän varmaan mielellään parkkeeraa pyöränsä sateeseen taivasalle. Autoilija sen sijaan ajaa autoaan keleiltä suojassa, joten hänen pitää päästä ulos parkkihallin turvissa, ja menopelikin täytyy voida parkkeerata turvaan tuulelta ja tuiskulta.”

Pyöräilyhistoriaa tutkiva kollega kertoi, että 1900-luvun alkupuolelta lähtien autot on eurooppalaisessa liikennesuunnittelussa useimmiten asetettu etusijalle. Pyörät ja jalankulkijat taas on usein niputettu samaan ryhmään, jota on saatettu pitää työväenluokkaisena tai vapaa-ajan liikkujiin kuuluvina. Vieläkin tuntuu esiintyvän ajattelua, jonka mukaan pyöräily ja kävely ovat ensinnäkin toisiinsa rinnastettavia (vaikka kävelijän ja pyörän nopeuserot ovat isot) ja toisekseen vapaa-ajan liikkumismuotoja, joissa ei tarvitse kiinnittää erityistä huomiota liikkumisen nopeuteen tai sujuvuuteen.

Pohdintani liittyy Hyvinkään keskustan uuteen kauppakeskukseen Willaan, jonka edustajille kuulemma oli yllätys, että moni suuntaa ostoksille pyörällä. Autoille on parkkihallinsa ja ajo-ohjeensa (myös julkisen liikenteen ohjeet), mutta pyöräilijöiden (joita ei saapumisohjeissa ylimalkaan mainita http://www.kauppakeskuswilla.fi/fi/saapuminen-ja-pysakointi/) telineet ovat tavan mukaan taivasalla – huhtikuun lumisateiden aikaan ne olivat myös aura-auton luoman lumivallin takana.

Pyöräilijälle on tietysti ylivoimaisen myönteinen asia sekin, että kauppakeskus on keskustassa eikä moottoritien varressa. Luulisi silti, että kun autoille on rakennettu kerroskaupalla parkkitilaa, ei olisi ylivoimaista osoittaa pyörille jonkin verran sateelta suojattua tilaa, jonne ne voisi jättää kauppakeskuskäynnin ajaksi. Mutta ainakin tätä kirjoitettaessa sekä Suokadun, Jussinmäen että Hämeenkadun puolella telineet ovat komeasti taivasalla. Jonkinlaista säänsuojaa voi koettaa hakea Anttilan edestä tai Hämeenkadun toiselta puolelta, liikerakennuksen pylväikön suojista. Prisman vanhan parkkihallin puolella on ainakin joskus ollut muutaman pyörän teline, joskin sekin on ehkä ollut pikemminkin työntekijöille kuin asiakkaille. (Lisäys heinäkuussa 2012: Kankurinkadun kohdalla olevassa sisäänkäynnissä on parinkymmentä pyörätelinettä katoksen suojissa. Myös muiden sisäänkäyntien pyöräparkkeja kehitetään edelleen. )

Tällaiset ongelmat eivät ole sinänsä poikkeuksellisia Hyvinkäällä tai muuallakaan, vaan Willa edustanee tyypillistä keskivertosuunnittelua. Kolme neljä vuotta sitten silloista työpaikkakortteliani remontoitiin perinpohjaisesti. Yliopiston työntekijät ja opiskelijat kokosivat adressin jossa ehdotettiin, että pyörille suunniteltaisiin katettu pyöräsuoja sen sijaan, että suojattomia ja huonosti sijoiteltuja pyörätelineitä jälkikäteen sinkauteltaisiin sinne tänne. Kiinteistöpuolen ympäripyöreä vastaus oli, että telineasia selvitetään osana parkkeerauksen kokonaisratkaisua.

Tarpeetonta sanoakaan, ettei katosta – tai suunnitelmallista pyöräparkkiratkaisua – ole kuulunut, vaikka remontti valmistui useita vuosia sitten. Toivottoman suurista rahoista ei voi olla kysymys – ja toisaalta esim. rautatieasemalla on maailman sivu ollut jokusia pyöräkatoksia – joten kysymys lienee asenteista. Tarvinnemme lisää päättäjiä ja kaupunkisuunnittelijoita, jotka tekevät matkansa pyörällä.

Luettuani tamperelaisesta ”Epäilyn maantieteestä” – tavasta häätää nuoria pois tietyistä kaupungin keskuspaikoista, koska heidän ajatellaan aiheuttavan häiriötä – mieleeni tuli myös, ajatellaanko, että liian hyvät pyöräparkit houkuttelisivat koululaisia notkumaan pyöräkatoksissa. Siinähän on ryhmä, joka liikkuu erityisen paljon pyörällä. Ennemminkin kai silti on niin, että pyörää ei nähdä tärkeänä kulkuvälineenä eikä pyöräilijöillä ajatella olevan erityisiä parkkitoiveita.

Pyöräily on liikennettä

Kommentointi poissa käytöstä

Eteläsuomalaista perinnemaisemaa: Jaakkolan keto

Muutamia vuosia sitten ilmestyi kirja Matka Etelä-Suomen perinnemaisemiin ja esihistoriaan (2005), joka esittelee 65 maisemallisesti arvokasta kohdetta Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Kanta-Hämeessä, Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa sijainteineen ja yhteystietoineen. Kohteet on myös merkitty kirjan karttasivuille.

Joukosta löytyi myös hyvinkääkäinen Jaakkolan keto/hevoslaidun, josta kerrotaan lisää myös teokseen liittyvästä verkkoversiosta. Kyseinen keto on ollut pitkään hevosten laitumena. Se sijaitsee Suomiehensuon pohjoispuolella ja Jaakkolan talon itäpuolella. Edustavan pienruohokedon kasvillisuuteen kuuluvat katajat, suuri maisemamänty, huopakeltano, ahosuolaheinä, nurmirölli, keltamatara, mäkitervakko ja kissankello. Siellä on myös uhanalaista saunionoidanlukkoa.

Antti Hovi ym.: ”Matka Etelä-Suomen perinnemaisemiin ja esihistoriaan”, Helsingin yliopisto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia ja Perinnemaisemamatkailu Etelä-Suomessa -hanke, 2005.  Perinnemaisemahanke on osittain verkossa. http://www.palmenia.helsinki.fi/perinnemaisema/perinnemaisema/index.htm

Kommentointi poissa käytöstä

Kurkien ja teerien soita

Joulun alla saatiin hyviä uutisia Hyvinkäällä sijaitsevan Kurkisuon kohtalosta. Altia, joka omistaa noin kolmanneksen tästä uhanalaisten lajien turvapaikasta, on saanut viranomaisilta päätöksen, jolla sen omistukset muutetaan Altian Kurkisuo -suojelualueeksi. Uutinen merkinnee sitä, etteivät muutkaan suon omistajat enää suunnittele turpeennostoa lähialueella, ja taannoiset murheelliset visiot voidaan vaihtaa iloisempiin.

Näiden hyvien uutisten teemaan sopivasti Hyvinkään ympäristönsuojeluyhdistyksen kalenteriteema vuodelle 2012 on suo. Kurkisuon kuva komeilee joulukuun aukeamalla, sitä ennen kuvat ja tekstit ehtivät kertoa yhdentoista muun paikallisen suon luonteesta ja merkityksestä.

Tehtaansuo – jonka nimi liittyy läheiseen villatehtaan alueeseen – on lähinnä Hyvinkään kaupunkiasutusta, ja se on tarkoitus säilyttää viheralueena. Kunnianhimoiselta vaikuttavaan suunnitelmaan kuuluu sellaisenaan säilytettäviä alueita, pitkospuureittejä ja lammikoita. Joka tapauksessa Tehtaansuo on tärkeä vihreä alue kaupungille, jonka monet vanhat ulkoilu- ja metsäreitit alkavat olla uusien asutusalueiden puristuksissa.

Hyvinkään seudun historiallisissa lähteissä mainitaan sellaisiakin soita, jotka ovat jo ehtineet kuivahtaa olemattomiin (oma lukunsa olisivat järvienkuivatukset, jotka veivät mennessään Hyvinkäänjärven). 1700-luvun kartoissa Hangon ratapihan ja Kytäjälle vievän tien paikkeilla levittäytyy Terrisuo (paikallisen nimistöselvityksen mukaan yhtä kuin Teerisuo), jonka kautta Hämeenlinnan ja Helsingin välinen vanha maantie aikoinaan kulki. (Tuusulasta löytyy vielä nykyäänkin Terrisuo.)

Hyvinkään historiasta kirjoittaneen Seija Saarikurun mukaan on kerrottu, että Terrisuon pohjattomaan rimpeen oli upotettu murhattu mies, joka nousi öisin kummittelemaan ja valittamaan kohtaloaan. Haamun pelko saattoi karmaista matkalaisia, jotka koettivat ehtiä maantietä pitkin yöksi Puolimatkan krouviin.

Nykymaisemaan Hangon radan ratapihalle tai sen viereiseen pöpelikköön on tosin vaikea enää kuvitella tällaista rimpeä. Paikallisesta pienilmaston tutkimuksessa Terrisuo(notko)a luonnehditaan vaatimattomasti ”osittain soistuneeksi Salpausselän painaumaksi”.  Pitäisi ehkä joskus kaivella koottua kansanperinnettä, jos tuosta aavemaisesta tarinasta löytyisi hiukan lisätietoja.

Hyvinkään ympäristönsuojeluyhdistyksen aikaisempia luontokalentereita:
2010: Geologia ja geomorfologia
2011: Järvet ja lammet

Terrisuosta Kustaa Hautala, ”Hyvinkään seudun historia 1860-1950” (1951), s. 17, 27, ja Seija Saarikuru, Kievarinpitäjinä jo 400 vuotta, teoksessa ”Uudenlainen Hyvinkää-kirja” toim. Riitta Harkamo-Laine (1980), s. 12.

Kommentointi poissa käytöstä

Kaupunkisillan maauimala

Hieno on tuo virallinen nimi Montulle / Uikulle (vanhalle palokunnan vedenottopaikalle eli hiekkapohjaiselle maauimalalle), mutta onhan vuonna 1934 rakennettu Kaupunkisillan maauimala todella laitettu komeaan kuntoon pari vuotta takaperin.

On pukukopit ja vessat ja kaikki – ainoa mikä uupuu on jonkinlainen lasten mukaan kertyvien hiekkojen poisviruttamiseen sopiva suihku, joka voisi olla vaikka ulkoilmassa (kuten esimerkiksi Sveitsin maauimalassa on).

Vesialtaan lisäksi on hietikkoa, beach volley -paikka, kioski josta saa jäätelöä, kahvia ja muuta pientä, ja rinnettä ylös nouseva löytää myös Gympark-telineet, jotka ovat sopivan kestäviä, kevyitä ja monipuolisia.

Uimalan tuntumassa on myös matonpesupaikka ja monenlaisia leikkipuistovimpaimia. Ehkä paikka ei ole urheilu-uimarille otollinen, mutta sopii kyllä kaupunkipäivän kesäiseen viettoon. Muuan Vantaalta vieraaksi tullut tuttava (4v.) tiedusteli Montulla vietetyn iltapäivän päätteeksi, eikö hän voisi juhlia synttäreitään siellä.

Wikipedia-artikkeli maauimalasta on sitä mieltä, että käyttö on hiipunut, mutta melkoisen vilkasta on meno ollut kesän 2011 kuumina päivinä – ei silti liian ruuhkaista.

Kommentointi poissa käytöstä

Vihreille niityille

Joskus paikalliset kulttuuritapahtumat ovat omalla tavallaan hauskoja, vaikka eivät olisikaan ”suuren maailman” sääntöjen mukaisia. Joskus ne saattavat vaivaannuttaa kömpelyydellä. Mutta joskus ne myös ovat kerta kaikkiaan loistavia. Hyvinkään taidemuseon tämänkesäinen näyttely Laitumella (12.5-5.9.2010) on jälkimmäistä. Näyttelyn avainkuva ei ehkä ole kaikkein mukaansatempaavimpia, mutta kokonaisuus paikan päällä on.

Näyttely on osa luonnon monimuotoisuuden merkkivuoden tapahtumia, ja itsekin myönteisessä mielessä monimuotoinen. Pääsali on itsessään tavallaan laidun, jolla kirmaavat pronssivasikat, beniniläiset vuohet, suuri pronssivästäräkki, jolla saa vaikka istua, sekä pitkäsääriset keinoturkis-mehiläisvahalampaat. Seinillä levittäyy niittymaisemia, jotka ovat peräisin Fanny Churbergin, Werner Holmbergin, Kaisu Aron ja monien muiden siveltimistä. Naapurihuoneesta löytyy Miina Äkkijyrkän ja monien muiden taiteellisia tulkintoja hevosista ja karjasta.

Historioitsijan kannalta on jännittävää, että Irina Krohnin osuuteen on poimittu yhtäältä Krohnin omia kasvitaideteoksia, toisaalta joitakin 1600-luvun luonnonkuvaajan, Maria Sibylla Merianin teoksia. (Myös Silja Krohnin herbaariosta on otteita.) Maria Sibylla Merian on yksi kolmesta naisesta, joita Natalie Zemon Davis on käsitellyt kiehtovassa kirjassaan Kolme naista, kolme elämää 1600-luvulla (suom. 1997).

Mukana on myös valokuvia maisemanseurannasta – meheviä valokuvia, joissa voi seurata maiseman muuttumista suomalaisissa ympäristöissä – sekä Hyvinkään ympäristönsuojeluyhdistyksen osuus, jossa esitellään Hyvinkään perinnemaisemia valokuvina. Tämä näyttely kannattaa katsastaa. Hyvä tilaisuus tarjoutuu vaikkapa helatorstaina, jolloin Yhden päivän juttu tarjoaa paljon muutakin ohjelmaa (hyvää koottua kotisivua ei vaan tullut vastaan. Mur!)

Kommentointi poissa käytöstä