Olkaamme sittenkin pohjois-uusmaalaisia?

Vuonna 2015 selviteltiin keskiuusmaalaisten paikallisuuden kokemuksia, ja Hyvinkääkin oli selvityksessä mukana. Samaan aikaan oli meneillään myös kuntaliitosselvitys samaisten kuntien kesken, ja kotiseutukokemusten kautta haettiin myös tietoa paikkakuntien identiteetistä. Kotiseutukokemuksissa välittyi vaikutelma, että monissa muissa seudun kunnissa korostui kyläidentiteetti, mutta Hyvinkää erottui joukosta kaupunkimaisempana.

Tässä voi nähdä pitkän aikavälin historiallista taustaa. Eteläisemmän Keski-Uusimaan alueet ovat olleet vauraampaa, vakiintunutta maanviljelysseutua, Hyvinkään seutu oli hämäläisten eteläistä eräaluetta ja myöhemmin melko harvaan asuttua, pienten kylien seutua, joka ennen vuotta 1862 sijaitsi esimerkiksi teollisuuden kannalta hankalien etäisyyksien päässä.

Rautatien rakentaminen tarjosi uusia mahdollisuuksia teollisuudelle, ja aseman seudun yhdyskunta kasvoi sen voimin, itsenäistyi vuonna 1917, ja sitä luonnehdittiin vuonna 1952 ”Uudenmaan toiseksi kaupungiksi”, koska silloinen Hyvinkään kauppala oli kasvanut nopeammin kuin muut vastaavat kunnat. Hyvinkään seudun kehitys ja hallinnollinen vakiintuminen ajoittui siis aivan toisin kuin vaikkapa Nurmijärvellä tai Tuusulassa, ja se erottui Helsingistä pohjoiseen siirryttäessä teollisuusyhdyskuntana.

Keski-Uusimaa esiintyy välillä myös Hyvinkään yhteydessä, ja erilaiset organisaatiot kuten pelastustoimi kuuluvat Keski-Uudenmaan kuntien kanssa samoihin yksiköihin. Toisaalta esimerkiksi paikallislehti ja kauppakamari yhdistävät Hyvinkäätä Hämeen puolelle, Riihimäkeen. Kuntaliitossuunnitelmiakin on tehty sekä Hämeen että Uudenmaan suuntaan, ja identiteettiä haetaan pikemminkin suhteessa Riihimäkeen kuin muihin naapurikuntiin.

Hyvinkää siis sijaitsee raja-alueella, eikä tämä piirre ole ihan uusi. Kun myöhäiskeskiajalla käytiin rajaa Hämeen ja Helsingin pitäjän välillä (nimenomaan näitä nimityksiä käyttäen), Hämeen eteläraja kulki Hyvinkään eteläpuolta. Kun Nurmijärvi vähitellen vakiintui omaksi seurakunnakseen ja pitäjäkseen, Hyvinkäänkylä siirtyi sen mukana osaksi Uuttamaata; Ridasjärvi sen sijaan jäi vielä osaksi Hausjärveä ja Hämettä.

Kuten sanottu, 1900-luvun alussa Hyvinkään aseman seutu oli kehittynyt omaksi teollistuneeksi yhdyskunnakseen, joka kaipasi itsenäisyyttä perinteisistä, maatalousvaltaisista ja etäisiksi koetuista kirkonkylistä. Kun Hyvinkää vuonna 1917 itsenäistyi omaksi seurakunnakseen ja kunnakseen, Ridasjärven seutukin siirtyi osaksi Hyvinkään kuntaa ja Uuttamaata. 400 vuoden aikana Hämeen raja oli siis siirtynyt Hyvinkään seudun eteläpuolelta sen pohjoispuolelle.

Summa summarum: Hyvinkään seutu on historiallisesti Uudenmaan / Helsingin ja Hämeen välisellä vyöhykkeellä, ja se on saanut ominaispiirteensä eri ajankohtana kuin eteläiset naapurit. Kun Paikallistu! -näyttelyn alkuseminaarin puheenvuoroissa kyseltiin keskiuusmaalaisen identiteetin piirteitä, en voinut olla hyvinkääläisenä ajattelematta, että kyllä tässä lähtökohtaisesti ollaan pohjois-uusmaalaisia, kaiken edelläkuvatun paikallishistorian voimalla.

Toki paikallisuuden rajat myös muuttuvat,  ja keskustelussa pohdittiin muun muassa uusien ostoskeskusten ja niiden vaikutusalueen merkitystä alueellisen suunnan luojina. Helsingin (merkityksessä Helsinki, Vantaa ja Espoo, pääkaupunkiseutu) laajeneminen pohjoiseen päin nähtiin uhkana, jota vastaan laajempi pohjoinen kunta voisi ottaa vankemman roolin. Joka tapauksessa: mikä tahansa laajempi identiteetti- tai kuntaliitoshanke toimisi sitä paremmin, mitä paremmin paikallinen perintö otettaisiin huomioon.

——————————

Karvanopat ja kaukametsä -tutkimukseen perustuva Paikallistu! -näyttely Hyvinkään kaupunginmuseolla joulukuussa 2015. (ks. hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo) Näyttelyssä kotiseutukokemuksia esitellään suuren pelilaudan avulla, ja pelireittiä tarkastellessa konkretisoituu hyvin myös se, miksi Järvenpää ja Kerava ovat hyvin läheisessä yhteistyössä; maantieteellinen läheisyys on omaa luokkaansa verrattuna vaikkapa Hyvinkääseen tai Mäntsälään.

Lisätietoja myös mm. Nyman, Harri & Rissanen, Outi. Juuret ja juurettomuus Keski-Uudellamaalla. Paikallisuuden ja paikallisidentiteettien nykydokumentointihanke Karvanopat ja Kaukametsä. Tutkimusraportti 9.2.2015

Kommentointi poissa käytöstä

Hopeavuoren arvoitus

Katrin päivän luento – Hopeavuoren arvoitus
keskiviikkona 25.11.2015 Yleisöluento, vapaa pääsy

Kytäjän ja Hyvinkäänkylän rajalla sijaitsevasta Hopeavuoresta kerrotaan monenlaisia tarinoita. Sitä alettiin louhia jo 1500-luvulla, ja 1600-luvun alussa Kustaa II Adolf havitteli sieltä jalometallia valtakuntansa vaurastuttamiseksi. Mutta mitä Hopeavuoresta ja kaivostoiminnasta todella tiedetään?

Hyvinkään seudun historiaa kirjoittava dosentti Anu Lahtinen kertoo Hopeavuoren historiasta, säilyneistä lähteistä ja myöhemmistä tarunomaisista kertomuksista. Luennon järjestää Hyvinkään kaupunginmuseo.

Hyvinkään kaupungintalon aula, klo 14–15
Hyvinkään kaupungintalo, Kankurinkatu 4–6, Hyvinkää

Kommentointi poissa käytöstä

Vuoden 1900 Hyvinkää tieteiskirjallisuudessa

Yö oli valoisa kuin päivä. Näimme kaukaa [junareitin varrella] Hiitis-nimisen suuren meijerin, Haga-nimisen varustellun linnan, suuren Ryttylän kanteletehtaan ja ihastuttavalla paikalla sijaitsevan Erkylän kartanon, jonka omistaja on kuulemma hiljattain omalla kustannuksellaan perustanut maatalousakatemian. Hyvinkään kauppalassa, joka näinä päivinä kuuluu saaneen kaupunkioikeudet, pysähdyttiin kymmeneksi minuutiksi, missä ajassa ehdin luoda silmäyksen sikäläiseen hiekkakivitehtaaseen, ja lähempänä Helsinkiä ohitimme suuren kanuunavalimon. (suom. AL)

Topelius kirjoitti jo vuonna 1860 tieteistarinan Simeon Levis resa till Finland, jossa kuviteltiin tulevaisuuden Suomen vuonna 1900 nauttimaa vaurautta ja itsenäistä kukoistusta ulkomaalaisen Simeon Levin silmin. Kuvaukseen pääsi mukaan myös Topeliukselle monilta matkoilta tuttu Hyvinkään seutu, jonne hän visioi kaupunkioikeudet ja teollisuutta.

Tarina kuvastelee myös Topeliuksen rautateihin kohdistamia toiveita, sillä hän luotti muutenkin niiden vilkastuttavan talouselämää. Hän olikin yleisesti ottaen oikeassa, vaikka muutos vei hiukan kuviteltua kauemmin ja vaikka paikkakunnan myöhempi kiviteollisuus ei juuri hiekkakiveä käyttänyt. Erkylän kartanon omistaja oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Eskon koulun, joka oli varhainen kansakoulukokeilu ennen varsinaisen kansakoulun syntyä, joten lienee tuntunut luonnolliselta, että pian vuorossa olisi korkeampikin opinahjo. Sen sijaan saatiin Hyvinkäälle aikanaan pienviljelysneuvojaopisto.

Topeliuksen kootut os. http://www.topelius.fi

Artikkeli Topeliuksesta ja tulevaisuudenvisioista http://www.aikakone.org/arvostelut/k98topelius.htm

Ruotsink. teksti: Natten var ljus som en dag. Vi sågo på afstånd ett stort mejeri vid namn Hiitis, ett befästadt slott vid namn Haga, en stor kantelefabrik vid namn Ryttilä och ett hvitt slott med förtjusande läge vid namn Erkylä, hvars ägare lärer nyligen på egen bekostnad inrättat en landtbruksakademi. Vid köpingen Hyvinge, som dessa dagar lärer fått stadsprivilegier, rastades 10 minuter, under hvilken tid jag hann kasta en blick på den der belägna sandstensfabriken, och närmare Helsingfors passerades ett stort kanongjuteri.

Kommentointi poissa käytöstä

Kirjasto, siellä aina ystävä

”Jipii, mennään kirjastoon! Siellä on seinät täynnä kirjoja ja voi leikkiä!” iloitsi eilen eräs parivuotias, jolle ei ole kukaan paljastanut, että joidenkin mielestä kirjasto on pölyinen ja tylsä paikka. Lapselle kirjasto on lähinnä Walk of Fame, jonka kuvakirja- ja leikkinurkkauksessa tapaa kaikki suuret tähdet kuten Maisa-hiiren, Lauri kilpa-auton, Myyrän ja Ti-Ti-Nallen.

Kun itse olen 40 vuotta käyttänyt samaa kaupunginkirjastoa, jotkut kirjakappaleet ovat käyneet melkein henkilökohtaisiksi tutuiksi. Tiede- ja tietokirjallisuus vanhenee hitaasti, joten samaista kotikirjaston kappaletta ehtii käyttää moneen kertaan. Tällä viikolla hain taas vaihteeksi käsiini lukioaikana lukemiani Erich Frommin kirjoja sekä Armas Salosen käännöksen Hammurabin laeista.

Samalla piti oikein erikseen ihailla sitä, miten julkinen kirjastolaitos on tehnyt mahdolliseksi monenlaisen tutkielma- ja tutkimustyön yliopistokaupungin ulkopuolella. 1990-luvun alussa Helsingin yliopiston kirjasto osoittautui vielä liian vaikeaksi palaksi lukiolaiselle (varastohakujärjestelmä ja tieteellinen luokittelu lannistivat toiveikkaan mutta ujon kävijän) joten lukiotutkielmat Mesopotamian laeista, saamelaisalueista ja lintukotolaisista syntyivät pääosin Hyvinkään kaupunginkirjaston kirjavalikoiman tuella.

Ja kirjavalikoimaa riitti. Oli Suomalaisten muinaisuskoa ja oli Hammurabin lakeja ja muita Armas Salosen iki-ihania teoksia. Osa käytetyistä teoksista, kuten Hammurabin lait, on nyttemmin päätynyt varastoon, mutta vielä niitä löytyy. Hyvinkään seudun historian kirjoittamiseen kirjasto tietysti tarjoaa vielä erityisen hyvät aineistot kotiseutukokoelmasta  historiateoksiin, joita eilettäin myös kannoin kirjaston tiskille uusintaa varten kohtuullisen määrän. (Uusiahan voi 5 kertaa, mutta kun tulee se kuudeskin…)

Kirjastossa on aina ystäviä niin kolmivuotiaille, myöhäisteineille kuin keski-ikäisillekin. Se on yksiselitteisesti yksi maailman parhaimmista paikoista, ja kun se on oma tuttu kirjasto kaikkine muistoineen ja tuttuine nurkkineen, sitä ei korvaa mikään.

Kommentointi poissa käytöstä

Valoa Hyvinkäälle

Milloin se tuntuu paistavan turhaan, milloin tuntuu että sitä säästellään turhaan. Hyvinkään katuvalaistus on puhuttanut ja aktivoinut paikkakuntalaisia tänä kesänä – kuten oikeastaan viimeiset sata vuotta. Nimimerkki ”Veronmaksajia” tiedusteli 18.3.1932 Hyvinkään Sanomissa katuvalojen käyttöä:

Nöyrä kysymys kauppalamme hallintoviranomaisille.
Mistä johtuu, että kauppalamme katuvalaistus hyvin usein palaa kirkkaalla auringon paisteella ja myöskin valoisina kuutamoöinä ja taas toisinaan erittäin pimeinä iltoina on vallan säkkipimeänä.
Luulisi tällaisen asian olevan helposti järjestettävissä jos vähänkin pidettäisiin huolta yhteisen omaisuuden säästämisestä. Viimeiseksi t.k. 15 päivää vasten klo 4.30 heräsin siihen, että valo lankesi ikkunasta seinälle. Luulin olevan naapurissa tulipalon ja hyppäsin ikkunaan jolloin näin, että katulyhty antoi sanotun valon.

Veronmaksajan viestistä näkyy, että ylimääräinen valo tuntui tuohon aikaan nykyistä räikeämmältä – keinovaloa oli paljon vähemmän, joten outoon aikaan näkyvä valo oli merkki vaarasta, tulipalosta. Nykyään moni on turtunut jonkinasteiseen valosaasteeseen.

Hyvinkäällä katuvalaistus on siinä mielessä erityisen kiinnostava aihe, että se oli aikoinaan myös ensimmäisiä taloudellisia hankkeita, jotka 100 vuotta sitten yhdistivät hyvinkääläistä yhdyskuntaa. Hämeen ja Uudenmaan, Hausjärven ja Nurmijärven rajalle syntynyt teollisuus- ja liikennekeskus oli hankalassa asemassa. Yhdyskunnassa olisi haluttu suunnitella ja kehittää omaa toimintaa, mutta kirkonkylissä ei ollut kiinnostusta rahoittaa itsenäiseksi pyrkivää rajaseutua. Itsenäistymistavoitteet taas etenivät hitaasti, eikä sillä välin voitu kerätä veroja yhdyskunnan omaan kehittämiseen.

Katuvaloja kuitenkin kaivattiin kipeästi keskustaan, ja hankkeen rahoittamiseksi alettiin kerätä torimaksua ja osallistumismaksua paikallisilta torimyyjiltä ja liikkeenomistajilta. 1910-luvulla toiminut valaistuskomitea ja sen keräämät rahat perustuivat vapaaehtoisuuteen, vaikka ennen pitkää hanke kävi liian hintavaksi ja hankalaksi toteuttaa vain yksityisin aloittein.

Kun maailmansota syttyi 1914, kuparilanka kallistui, ja lamppuja pystyttiin hankkimaan vain muutamia; lisäksi elokuvateatteri Harjula antoi käyttöön muutamia lamppuja. Vuoteen 1918 mennessä oli hankittu 45 sähkölamppua, jotka antoivat valoa auringon laskusta aamunkoitton.

Myöhemminkin, Hyvinkään itsenäistyttyä, nimenomaan kauppalan keräämät torimaksut käytettiin sähkövalaistukseen. Katuvalaistuksella on tärkeä vertauskuvallinen merkityksensä; joskus se on helppo kokea tuhlaukseksi, valoisina öinä säästö on helppo ymmärtää, mutta toisaalta valaistus tuo turvaa. Pimeät lamput voivat herättää alakuloisia mielikuvia, jotka tiivistyvät sanontaan ”viimeinen sammuttaa valot”. Mutta ainakin aloitteellisuus tässäkin asiassa voi tuottaa tulosta, nyt kuten ennenkin.

Lisää valaistusasiasta mm. Kustaa Hautalan kirjassa Hyvinkään seudun historia 1860-1950 (1951).

Kommentointi poissa käytöstä

Ei menny huonosti, mut ei menny Hyvinkää …

Hyvinkään historiaa on nyt tuotu näyttämölle. Muutama kuva lauantain 21.2.2015 näytöksessä. Kuvassa mm. Tehtaan lakko 1901, erinäisiä kuntaliitosvisioita ja kuntatreffit alttarilla. Ironishumoristisen puoliksi improvisoidun esityksen tarjosi teatteri Päivölä Studio Donnerissa.

20150221_171319
20150221_175818
20150221_181109

Kommentointi poissa käytöstä

Elää historiaa

Olen nyt puolisentoista vuotta tutkinut Hyvinkään seudun historiaa työkseni. Vajaan kahden vuoden päästä valmis käsikirjoitus jätetään kaupungille, ja kirjan pitäisi ilmestymän 100-vuotisjuhlapäiväksi vuonna 2017.

On jotain erityistä siinä, että voin tutkia ja kirjoittaa paikasta, jossa asun. Vanhat rakennukset, katulinjat ja entisajan asukkaat alkavat elää mielessä, kun liikun kaupungilla tai haja-asutusalueilla. On vanhoja tanssipaikkoja, entisiä malmioita, koskipaikkoja. Monista rakennuksista ja paikoista on enää vähän näkyviä jälkiä. Isotkin rakennukset, puutarhapalstat ja aukeat voivat hävitä. Mutta yllättävän sitkeästi tietyt tielinjat noudattavat kauan sitten poljettujen kärry- tai patikkapolkujen reittejä.

Välillä tuntuu siltä, että voin melkein kuulla vuoden 1918 taistelun äänet, kun saksalaiset lähestyivät punaisten asemia Palopuron ja Hyvinkäänkylän suunnilta. Muistitiedosta selviää, että joukkojen lähestyessä eivät opettajat liiemmin hötkyilleet. Koulupäivän piti kestää lauantaina kello kahteen, mutta kun alkoi kuulua laukausten ääniä, opettaja päätteli että paras lopettaa kello 12 maissa. Seuraavana maanantaina lapset, oltuaan piilossa Usmin tai Ridasjärven maisemissa vanhempien kanssa, jo palailivat koululle. Välitunnilla keskusteluissa juteltiin siitä, kuka oli kuollut tai vangittuna ja missä olisi hautajaisia. Ruoka oli tiukassa – muisteluiden mukaan lapset heräsivät jo pikkutunneilla jonottamaan leipää tai maitoa, jota joskus tuntien jonottamisen jälkeen sai – usein ei.

On myös paljon rauhallisempia maisemia, joita voi aavistella nykykaupungin läpi kulkiessaan. Jussintorin ja nykyisen torin paikkeilla oli valtionrautateiden puutarha, josta vielä muistona seisoo omenapuurivistö. Pääkatujen varsille voi kuvitella Mika Waltarin koulupoikana näkemät työläisjonot, jotka vaelsivat tehtaaseen töihin – ennen kaikkea villatehtaalle. Ja vaikka osa entisajan ihmisistä on voinut olla aikanaan sietämättömiä, riidanhaluisia, jahkailevia tai muuten vaan patalaiskoja, päällimmäisenä tunteena heitä ajatellessani mieleeni kuitenkin nousee ihailu.

Niin monia elämiä ja kertomuksia on ehditty nähdä näilläkin seuduilla, sille on vaikea tehdä oikeutta muutaman sadan sivun mittaisessa kirjassa. Keräämäni kuvat ja tiedot tulevat kuitenkin museon käyttöön ja hyödyttävät muitakin hankkeita, ja twitterissä ja facebook-sivuilla julkaisen myös mahdollisuuksien mukaan erilaisia havaintoja paikkakunnan historiasta.

Kommentointi poissa käytöstä

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.