Rivien välissä ja marginaaleissa

Kävin kesällä Ruotsin valtionarkistossa (Riksarkivet) ja kuvasin joitakin vastaan tulleita, Hyvinkään historiaan liittyviä lähteitä. Vaikka Hyvinkään seudun historia on ilmestynyt jo kaksi vuotta sitten ja palkkatyöni sen parissa loppunut, jatkan edelleen Hyvinkään historiaan liittyvien havaintojen tekemistä, ja erilaisia julkaisuhankkeitakin on vireillä. Muutama arkistolöytö sai miettimään, että ehkä voisin tehdä näkyvämmäksi sen, miten valppaana pitää olla vanhojen aineistojen kanssa, jos haluaa etsiä Hyvinkää-nimistä kylää vanhoista asiakirjalähteistä.

Kun kyse ei ollut pitäjästä eikä kirkonkylästä, vaan maakuntien rajalla sijaitsevasta pienestä maaseutukylästä, maininnat ovat usein monellakin tapaa marginaalisia tai rivien välissä. Ihan konkreettisesti näin on laita, mitä tulee aivan ensimmäiseen lähdemainintaan Hyvinkäänkylästä (Höffui[n]gaby) vuodelta 1495. Tukholman raadin pöytäkirjanpitäjä on kirjoittanut Janakkalan pitäjästä (johon Hyvinkäänkylä tuolloin kuului) saapuneesta Jöns Laurenssonista / Jussi Laurinpojasta ja lisännyt jälkikäteen rivienväliin täsmennyksen ”Hyvinkäänkylästä”.

Dia5

Ensimmäinen tunnettu maininta Hyvinkäänkylästä (Höffuingaby) vuodelta 1495; Tukholman raadin pöytäkirjat, Stockholms stadsarkiv. Pöytäkirjaan on kirjoitetuu ”Jöns Lansson j Jennakalla sochn” ja lisätty sitten ”j Höffuingaby”, ”Hyvinkäänkylässä”. Samantyyppinen ritirampsu ”Hyvingelest Lopen pite[jä]st Janakkalast” mainitaan 1500-luvulla. Referaatti löytyy tunnisteilla FMU / DF 4608 lähdejulkaisusta Diplomatarium Fennicum, http://df.narc.fi/document/4608

Tyypillisesti Hyvinkäänkylä esiintyy yhtenä kylänä Janakkalan ja myöhemmin Lopen pitäjän tai seurakunnan papereissa, ja 1500-luvulta lähtien myös Nurmijärven seurakunnan asiakirjoissa. Jos esimerkiksi kirjoitettiin joku vetoomus koko seurakunnan ja pitäjän nimissä, kaikista kylistä joku talonpoika merkitsi anomukseen puumerkkinsä, ja hänen nimensä kirjoitettiin puumerkin viereen.

Niinpä esimerkiksi 1600-luvun puolimaissa Nurmijärven kirkkoherra anoi erityistä apua, ja kylien edustajat listattiin anomukseen hänen sanojensa vahvistukseksi. Käpristyneessä asiakirjassa näkyy enää nimi ”Henrik Matzson i hyfw..” mitä ei asiayhteyttä tuntematta uskaltaisi tulkita Hyvinkääksi (Hyfwinge tai Hyfwingeby), tai Hyvinkään olemassaoloa tietämättä ei osaisi edes ajatella Hyvinkääksi. Asiayhteydessä Hyvinkäänkylä-tulkinta on kuitenkin ihan selvä.

20190724_151503

Nurmijärven (”i Nurm…”) ja Hyvinkäänkylän (”i hyfw..”) edustajien puumerkkiselitykset eräässä anomusasiakirjassa 1600-luvulla. Kuvassa näkyy Nurmijärven Mårten Olafssonin / Martti Olavinpojan puumerkki, mutta Hyvinkäänkylän Henrik Mattssonin / Heikki Matinpojan puumerkki, jos hän on sellaisen paperiin laittanut, on ilmeisesti ollut paperin reunassa ja murentunut pois. Acta Ecclesiastica, Nurmijärvi, Riksarkivet

Vielä enemmän asiayhteyksien tuntemusta tarvitaan joidenkin hajanaisten fragmenttien osalta. Arkistoreissulla tulin sattumalta katsoneeksi erään Magnus Gabriel de la Gardien saamaa anomusta, joka oli jo puoliksi hapertunut näkymättömiin. Tunnistin sieltä tutun oloisen nimen, Hedvig Poll, ja tarkemmin katsoen löytyi myös tuttu sukunimi ja upseeriarvo (Bergh, Maior) – Nurmijärven Raalan riitaisan omistajan, majuri Jören Berghin leski Hedvig Poll siinä siis lähestyi Magnus Gabriel de la Gardieta saadakseen apua perheen hankalaan taloudelliseen tilanteeseen.

Anomus mainitaankin perhettä käsittelevässä tutkimuksessa, mutta oli puhdas sattuma, että se osui käteeni suuresta hapertuneiden hakemusten kokoelmasta, ja henkilöitä tuntematta en olisi osannut yhdistää henkilöitä Nurmijärveen tai Hyvinkään seutuun.

20190723_112806

Raalan omistajan, majuri Jören Bergin lesken, Hedvid Pollin, murentunut anomuskirje 1600-luvulta. Magnus De la Gardies arkiv, kvinnors (militäränkor mfl.) supplikationer, Riksarkivet (merkinnät tehty kuvaan, ei asiakirjaan)

Tällaisten pienten johtolankojen varassa välillä ollaan, ja jo tiedossa oleviakin lähteitä voi olla vaikea löytää uudelleen järjesteltyjen arkistojen uumenista; varmasti on myös monenlaisia lähteitä, joita vielä voisi hakea, vaikkapa sitten kun aineistojen digitoiminen ja koneavusteiset sanahaut yleistyvät. Sen paremmin digitoitu aineisto kuin arkistomappikaan ei kuitenkaan tutki itse itseään, vaan tutkimustyötä ja tarkkaavaisuutta tarvitaan.

——————————-

Kirjoittaja työskenteli vuosina 2013-2016 Hyvinkään seudun historia -hankkeen vastuullisena tutkijana. Vuonna 2017 ilmestyi hänen teoksensa Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia (Siltala & Hyvinkään kaupunki).

Kommentointi poissa käytöstä

Armfeltien aika – Kytäjä vuonna 1814

Tänään oli Kulkuriteatterin uusin ensi-ilta, kun Hyvinkääsalissa siirryttiin hetkeksi ”Armfeltien aikaan”. Näytelmässä tarkastellaan Katri Lehdon teoksessa Kytäjän mamsellin muistelmat kuvattuja Armfeltin sisaruksia. Näytelmässä luutnantti Carl Johan Armfelt suunnittelee avioliittoa nuoren Maijan kanssa, vaikka sekä ”Kallen” sukulaiset että neito itse haraavat vastaan. Valinnan mahdollisuudet vaihtelevat säädyn, iän ja varallisuuden mukaan. Millainen oli maailma ja Kytäjä, jota näytelmä kuvaa?

Armfeltien aikana Kytäjän ”Nääsin kartanosta” tuli varsinainen säätyläisperheen asuinkartano. Siellä oli oma kirjasto, palveluskuntaa räätälistä emännöitsijään, ja kartano oli myös monien sukujuhlien ja tapaamisten tapahtumapaikkana. Kartano oli siirtynyt Armfeltien sukupiiriin, kun Sofia Barck peri Kytäjän kartanon ensimmäiseltä mieheltään Gustav Wulfcronalta ja solmi uuden avioliiton Carl Armfeltin kanssa.

Näytelmän varttuneet Armfeltit ovat Sofian ja Carlin lapsia, joita elämä oli kohdellut vaihtelevasti. Vanhin tytär Hedvig Armfelt avioitui serkkunsa Erik Lorentz Armfeltin kanssa. Aviopari eli Nurmijärven Numlahdessa 1700-luvun lopulle, mutta monilapsinen perhe ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja mainitaan myöhemmin ”köyhinä Armfelteinä”. Katri Lehto on esittänyt elävän ja kiinnostavan tulkinnan Armfeltien ajan Kytäjästä teoksessaan Kytäjän mamsellin muistelmat. Vaikka Lehto kirjoitti Armfeltien kartanosta romaanimuodossa, hän käytti historiallisia lähteitä, ja teoksen avulla voi myös päästä alkuperäisten tapahtumien ja lähteiden jäljille.

51645289_306460796895436_6497257454001192960_o

Avioliitto oli 1800-luvulla varsinkin säätyläisnaiselle tärkeä osa odotettua elämänkulkua: perheen perustaminen, aviovaimon ja äidin tehtävät olivat monien toiveissa, mutta moni nainen joutui myös pettymään avioliittotoiveissaan. Armfeltien sukupiirissä oli monia naimattomiksi jääneitä naisia. Avioliitto voitiin solmia myös melko myöhäisellä iällä. Näytelmän Fredrika Charlotta Armfelt avioitui vuonna 1817 preussilaisen sotahistorioitsijan pojankanssa. Fredrika Charlotalle kuulunut, hänen appensa Johan Wilhelm von Archenholtzin kirjoittama historiateos on yhä tallessa Turun kaupunginkirjaston kokoelmissa (ks. https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/)

Mutta suvun miehetkään eivät kiirehtineet avioliittoon. ”Kalle” Armfelt näyttää solmineen hyvin lyhyeksi jäänen liiton nuoren maalaistytön, ”Maijan” (Maria Feldt) kanssa. Nurmijärven kirkonkirjat antavat asiakirjasta hiukan ristiriitaista tietoa, sillä avioliitto on merkitty solmituksi, mutta Armfeltin kuoltua hänen epäsäätyinen puolisonsa mainitaan kuitenkin neitsyenä (jungfru). Tapahtumasarjan seuraamista hankaloittaa se, että Nurmijärven kirkkoherrana oli juuri näytelmän aikoihin mies, jota kiinnostivat maallisemmat asiat kuin seurakunnan hoito. Siksi seurakunnan merkinnöissä saattaa olla ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä.

Nuorempi poika Kristoffer palveli Ranskan kuninkaan ruotsalaisrykmentissä (Régiment Royal Suédois) suureen vallankumoukseen asti. Hän solmi avioliiton vasta vuonna 1827, yli 60-vuotiaana. Morsian oli kolmikymppinen ”neitsytlaitos-neiti” Gustava Aurora Eneskjöld. ”Neitsytlaitos” oli naimattomille säätyläisnaisille tarjottu eläkejärjestely, johon suostunut nainen periaatteessa sitoutui naimattomuuteen. Kristoffer ja Gustava Aurora kuitenkin perustivat perheen ja saivat kolme lasta, joista Aurora Adelaide Armfelt peri Kytäjän. Nämä vaiheet häämöttävät näytelmän aikaan vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.

Armfeltien aikana kartanon torppien määrä kasvoi. Torppien eksoottiset nimet, esim. Austerlitz, ovat kiinnittäneet huomiota. On ajateltu, että nimet voisivat juontua Napoleonin sotiin osallistuneiden Armfeltin veljesten ajalta, siis 1800-luvun alkupuolelta.

Maalaiskartanon arjessa säätyeroja ei muistettu yhtä tarkkaan kuin kaupunkien säätyläispiireissä. Suomalaisen aatelin elämässä oli yhä tilaa myös mutkattomalle yhteiselämälle kartanon herrasväen, alustalaisten ja palvelijoiden kesken. Nuoret puuhailivat usein yhdessä marja- ja kalastusmatkoilla tai vuotuisjuhlien valmistelupuuhissa. Niinpä näytelmässä esiintyvä ikääntynyt Maria Magdalena Müller (Leena-mamselli) saattoi muistella nuoruutensa päiviä kartanon lasten kanssa.

Virallisemmissa yhteyksissä ja arvokkaissa juhlatilaisuuksissa eri säätyjen edustajat olivat kuitenkin erillään, ja avioliitto yli säätyrajojen saattoi olla melkoinen skandaali. Uusissa romaaneissa tuotiin esiin ajatus, että avioliitto tuli solmia ennen kaikkea rakkaudesta, mutta käytännössä monen oli pakko miettiä sitä, oliko puoliso kyllin varakas. Jopa aateliset, kuten ”köyhät Armfeltit”, saattoivat joutua taloudelliseen ahdinkoon harkitsemattoman tunneavioliiton seurauksena.

Näytelmän Kytäjällä kohtaavat maalaisemmat ja kaupunkilaisemmat säätyläistottumukset. Nykysuomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että autonomian ajan pääkaupunkina toimi Helsinki. Näytelmän tapahtumien aikaan pääkaupunkina toimi kuitenkin Turku. Myös köyhien Armfeltien puheissa haaveillaan sivumennen Turun seurapiireistä, joita Topi Artukka on käsitellyt julkaisuissaan. Kaupungissa toimivat tuolloin niin suuriruhtinaskunnan siviilihallinto, hovioikeus ja yliopisto kuin venäläinen sotilasjohtokin.

Toisaalta alenevaan säätykiertoon päätyneet naiset saattoivat joskus päätyä kaupungin paljon varjoisemmille kujille, tarkastusnaisiksi eli seksityöntekijöiksi, jotka joutuivat säännöllisesti poliisiasemalle tarkastettavaksi sukupuolitautien varalta. Tällaisestakin kohtalosta näytelmässä ohimennen varoitetaan, joskin historiallisesti ottaen tarkastusnaisia tunnetaan hiukan myöhemmiltä vuosikymmeniltä, kuten Kirsi Vainio-Korhosen uusi tutkimus osoittaa.

Armfeltien ajassa liikutaan usein komedian ja huumorin puolella, mutta elämä oli usein arvaamatonta ja armotonta. Moni joutui hautaamaan henkilökohtaiset toiveensa. Iloisen seurapiirikeskustelun ja juhlinnan taakse kätkeytyi myös köyhyyttä ja huolta huomisen toimeentulosta. Elämän epävarmuus näkyi myös siinä, että sairaudet riistivät monilta sekä puolison että lapset ennen aikojaan.

Kirjoittaja toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on ollut mukana kirjoittamassa näytelmäkäsikirjoitusta Leena Lehdon ja Benita Kivistön kanssa. Jäljellä oleviin näytöksiin voi tiedustella lippuja, lisätiedot Kulkuriteatterin sivuilta.

LUETTAVAA

”Armfelt-suvun naiset kirjanomistajina”, Opintokokoelma. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman jäljillä, https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/

Artukka, Topi: Kansainvälinen Turun seurahuone. Turun kaupungin tutkmuskatsauksia 3/2018. http://www.turku.fi/turku-tieto/julkaisut-ja-raportit/tutkimuskatsauksia-sarja

Artukka, Topi: Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa. Kaupungin varjoissa, arkistojen valossa. Sigillum, Turku 2018.

Lahtinen, Anu: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää & Siltala 2017.

Lehto, Katri: Kytäjän mamsellin muistelmat. Otava, Helsinki 1994.

Miettinen, Tiina: Iltahetki Hyömäen kartanossa https://kaurakarpio.blogspot.com/2019/01/iltahetki-hyomaen-kartanossa.html (17.1.2019)

Vainio-Korhonen, Kirsi: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa.

Vainio-Korhonen, Kirsi & Lahtinen, Anu: Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY, Helsinki 2015.

Kommentointi poissa käytöstä

Siviilihautajaiset Hyvinkäällä 1923

Tänä vuonna on kulunut 95 vuotta siitä, kun Suomessa astui voimaan uskonvapauslaki. Monille kyse oli tervetulleesta uudistuksesta, mutta suuri osa jäi edelleen kirkon huomaan. Hyvinkäällä tätä raportoi kirkkoherra Akseli Renvall päiväkirjamerkinnöissään:

Uskonvapauslaki astui voimaan vuoden alussa. Se antoi mm. oikeuden kirkon vihollisille erota kirkon yhteydestä. Tätä oikeutta käytti 23 miestä ja 27 naista eli yhteensä 50 henkeä. Heitä seurasi 22 alle 15 v. olevaa lasta, joten kirkonkirjoista poistettujen luku oli kaikkiaan 72. Eronneet olivat kommunisteja ja punakaartilaisia paitsi 1 nainen ja 3 nuorta miestä, tilallisten poikia, jotka olivat russelilaisia [myöh. Jehovan todistajia, huom AL]. Kaikki liittyivät siviilirekisteriin. Kun ensimmäinen kirkosta eronnut kuoli ja haudattiin seurakunnan hautausmaahan, tulivat sinne kommunistit, torvisoittokunta ja punaiset liput etunenällä ja heidän mukanaan suuri uteliaitten luku. Tilaisuutta käyttivät kommunistit hyväkseen pitäen pidemmän puheen (Albert Kallio) kristillisyyttä ja kirkon katsantokantaa vastaan. Kirkkoneuvosto oli sen tähden pakotettu määräämään miten vastaisuudessa on meneteltävä kirkosta luopuneita haudattaessa.

Aivan täyttä varmuutta en kevyellä tiedonhaulla löytänyt, mutta Suomen Työmiehen 15.5.1923 julkaiseman kuolinilmoituksen perusteella voisi ajatella, että kirkkoherran kuvaama tilaisuus oli 20.5.1923 järjestetty Edvard Tervolinin hautajaisjuhla.
Kirkkoherran hengessä (ja seurakunnan tiedotteen pohjalta) uutisoi asiasta myös Riihimäen Sanomat 31.5.1923:

Hyvinkään historiaa

Kirkkoherran mainitsema Albert Kallio oli hyvinkäälle juurtuneen Paavonkallion suvun vesoja, kunnallislautakunnan jäsen ja Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kansanedustaja, kunnes ko. puolue lakkautettiin elokuussa 1923. Suvusta oli noussut myös uskovaista väkeä ja kansansivistysväkeä, mutta Albert Kallion perhe omaksui sosialistisen aatteen. Vuonna 1918 Albert Kallio oli johtanut punaisessa hallinnossa Hyvinkään villatehtaiden tuolloin hyvin vähäistä tuotantoa, ja hautajaistilaisuudessa samoin kuin kirkkoherran sanavalinnoissa tuntuu olevan myös vuoden 1918 kaikuja.

Albert Kallion tytär Aino Lydia Kallio loikkasi itään ja hänet tunnuttiin sota-aikaan ns. Moskovan Tiltuna. Aiheesta on kirjoittanut lyhyesti hyvinkääläinen taidehistorioitsija ja kolumnisti Pirjo Hämäläinen (1952-2017) (https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2435172-moskovan-ja-iitin-tiltu).

Lainaus on teoksesta ”Rakentajapapin päiväkirja 1916-1944. Hyvinkään seurakunnan alkutaival kirkkoherra Akseli Renvallin merkintöjen mukaan.” Toim. Solveig Crusell, Heikki Keravuori, Juha Koivulahti. Hyvinkään seurakunta, Hyvinkää 2008, 43.

Kommentointi poissa käytöstä

Hyvinkään lakko 90 vuotta sitten

Työläiset marssivat työstä suoraan työväentalolle kilometrin pituisessa kulkueessa aivan tyynesti ja rauhallisesti. Tiensivut olivat täynnä uteliaita katselijoita, jotenka kaikkien myötätunto oli tehtaantyöläisten puolella. Usean vakavasti ajattelevan sivustakatsojan silmänurkasta vierähtikin kyynel ajatellessaan, että niinkin kohtuulliset vaatimukset […] täytyy vaatia avoimella palkkataistelulla. […] Vakava ja päättävä joukko päätti rohkeasti ja yksimielisesti jatkaa aloitettua lakkoa voittoisaan loppuun. — sorrettujen kankurien armeija oli unohtanut kaikki riidat ja erimielisyydet, löytäen harkitulla ja voimakkaalla otteella lujan ja kaikkivoivan yksimielisyyden. (Kutomatyöläinen 2/1928, s. 19)

Työehtosopimusneuvottelujen ollessa meneillään sopinee palauttaa mieleen Hyvinkään villatehtaan lakko, josta tulee tänä keväänä 90 vuotta. Vuoden 1928 talvella villatehdas ja työntekijät ajautuivat törmäyskurssille.  Tehtaan työntekijöiltä oli jo hiukan aiemmin poistettu merkittävä polttopuuetu, ja nyt työnantaja halusi poistaa kalliin ajan lisän sekä perheellisten saaman lisäpalkan. Lisäksi työläisasuntojen vuokria korotettiin. Tyytymättömyys näkyi työntekijöiden nopeana järjestäytymisenä ja aktiivisena ammattiyhdistykseen liittymisenä.  Työntekijät aloittivat 31.3.1928 lakon, joka kesti seitsemän kuukautta.

Lakkoon liittyminen toi käytännössä potkut villatehtaalta ainakin muutamaksi vuodeksi. Villatehdas oli keskeinen työnantaja paikkakunnalla, joten lakkolaisista neljännes oli työttömänä vielä joulukuussa 1928. Tehtaan edustajat kieltäytyivät pitkään neuvotteluista työntekijöiden kanssa ja palkkasivat ulkopuolelta rikkurityövoimaa. Kutomatyöläisten liitto kirjasi kuitenkin voitokseen sen, että 1200 työntekijän lakkolaisjoukosta vain yhdeksän liittoon kuulunutta palasi työhön ennen kuin työnantaja suostui neuvottelupöytään.

Aika oli muutenkin lakkoaltista eri aloilla ja eri paikkakunnilla. Lakot saivat tukea ulkomailta; Hyvinkään lakon rahoittivat pääosin pohjoismaiset liitot ja Suomen Ammattijärjestö. Hyvinkään Ammatillinen keskusneuvosto oli samoin 1926–1927 koonnut varoja Englannin lakkoileville työntekijöille ja osoittanut mieltään kahden amerikanitalialaisen anarkistin kuolemantuomioita vastaan.

Kutomatyöläinen punnitsi joulukuussa 1928 lakon opetuksia ja totesi, että lakko antoi liitolle ensi kertaa käytännön tuntumaa aktiiviseen työtaisteluun.  Yleisen mielipiteen katsottiin olleen lakkolaisten puolella. Toisaalta yksittäisellä tehtaalla aloitettu lakko todettiin melko helpoksi murtaa, kun yritys pystyi siirtämään tuotantoa muihin tehtaisiin.

28337819_10155522891403915_1557728208678612932_o.jpg

Lakkolaiset Hyvinkään työväentalolla. Kuva: Hyvinkään kaupunginmuseo.

Teksti perustuu bloggaajan teokseen Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia (Siltala & Hyvinkää 2017). Kirjoittaja kokoaa parhaillaan aineistoa tutkimusartikkeliin, joka käsittelee lakkoa sen kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä. LISÄYS: Artikkeli ”Sankarillinen yksimielisyys. Hyvinkään villatehtaan lakon paikalliset, kansalliset ja kansainväliset yhteydet” on avoimesti luettavissa verkossa os. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/274083. Se ilmestyi osana Työväentutkimus-vuosikirjaa vuonna 2018.

Kommentointi poissa käytöstä

Punaisen terrorin päivä Hyvinkäällä 18.2.1918

Huhtikuussa ja toukokuussa 2018 tulee kuluneeksi 100 vuotta Hyvinkään valtauksesta ja sen jälkeisistä kenttäoikeustuomioista. Sitä ennen, tänään 18.2., on kuitenkin sata vuotta Hyvinkään synkimmän punaisen terrorin päivä. Pari viikkoa aikaisemmin Hyvinkään lentävä osasto oli surmannut useita henkilöitä Hyvinkäällä, Kaukasissa ja Vihdissä. Helmikuun 18. päivänä punaiset pidättivät ja surmasivat kaikkiaan kahdeksan henkeä.

Surmatöihin on haettu selitystä ylhäältä tulleista käskyistä ja turkulaisesta lentävästä osastosta.  Mukana oli kuitenkin suurelta osin paikallisia punaisia, ja näiden punaisten hallusta löydettiin myöhemmin murhattujen omaisuutta.  Vangitsemisten välittömänä perusteena mainittiin aikalaislähteissä ja muisteluissa ”surullisenkuuluisa murhalista”. Samaan aikaan kun punaisen kunnallistoimikunnan jäsenet ja oikeus kovistelivat entisiltä kunnanisiltä kunnan varoja, punakaartilaiset tekivät heidän luonaan kotietsintöjä. Tällaisen etsinnän yhteydessä ilmeisesti löytyi lista tai listoja, joita arveltiin valkokaartilaisen nimiluetteloksi.

Murhille löytynee selitys siitä paikallisesta tilanteesta, jossa Hyvinkään punainen hallinto oli helmikuun puolivälissä. Hallinto kamppaili olemattomien varojen, huolestuttavien uutisten ja huhujen sekä hirvittävän tarvike- ja ruokapulan paineessa. Syrjäytetyn kunnallislautakunnan jäsenillä oli yhä hallussaan kunnan luottosekit ja kunnan arvopapereita. Lisäksi kaipailtiin torikassaa, johon oli koottu torimaksuja kauppiailta ja josta punainen hallinto selvästi toivoi apua rahapulaansa.

27336293_1530091140423294_7691626412693895503_n

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja ilmoitti helmikuun 1918 jälkipuoliskolla, että Hyvinkäällä oli saatu kiinni valkokaartilaisten nimilista ja tietoa asetilauksista. Tiedonantaja jätti mainitsematta, että 18.2.1918 Hyvinkäällä oli tämän johdosta teloitettu kahdeksan kuulusteluihin kutsuttua. Oikeastaan uhreja oli yhdeksän, sillä ammutuista Matilda Karolina Juhola oli viimeisillään raskaana. Hänet oli kutsuttu kuulusteluihin maan alle paenneen miehensä puolesta. Kuva on Hyvinkään kaupunginmuseon facebook-päivityksestä.

Pari päivää ennen murhia, 16.2.1918, punainen kunnallistoimikunta päätti, että jos julkinen lehtiuutinen ei saisi kunnan entisiä toimijoita tulemaan paikalle, asia siirrettäisiin syyttäjän käsittelyyn. Seuraavana päivänä, 17. helmikuuta, Hyvinkään työväen talolla kokoontui järjestyneen työväen kokous, jossa julistettiin, että punakaartin oli oltava aina valppaana, ”sillä Porvariston jarrutuksesta työväen pyrkimyksiä vastaan on tehtävä loppu”.  Luultavasti Hyvinkään kunnan varojen epäselvä tilanne ja työväen kokouksen antama kehotus toimivat yhtenä kimmokkeena seuraavan päivän väkivallanteoille.

Surmille oli joka tapauksessa paikallinen motiivi: valkoisen ”varjohallinnon” kitkeminen.  18.2.1918 useiden kotien ovilla seisoikin kaartilaisia, jotka vaativat epäiltyjä kuulusteluihin. Kahdeksan kuulusteluihin vietyä surmattiin. Uhrien joukossa oli pakkamestari Otto Sigfrid Heinonen, jota paikalliset arvostivat yhteiskuntaryhmään katsomatta. Helmikuun verityöt järkyttivät ihmisiä perin pohjin, ja myös punaisen siviilihallinnon papereissa näkyy korjausliike. Järjestäytyneen työväen kokous, joka oli 17.2. vaatinut punakaartilta tiukkoja toimia, ilmaisi nyt 21.2. vastalauseensa tapahtuneesta:

Työväen neuvosto joka toimii Sos.de puolueen poliittisena elimenä Paikkakunnalla, on yleistä tilannetta silmällä pitäen havainnut, tekoja joita ei edes sotilaallisessakaan tarkoituksessa voi pitää puolustettavana. Ja jotka Punasenkaarttin ylijohto ja Suomenkansanvaltuuskunta päiväkäskyssään ja julistuksissaan on ankarasti tuominnut. Kokous lausui myöskin paheksumis-lauseen näille menettelyille.

Kun Otto Sigfrid Heinonen haudattiin seurakunnan lahjoittamaan sukuhautaan, oli hautausmaa muistelijoiden mukaan täynnä väkeä. Paikalla oli punaisten aseistettuja partioita, eikä varsinaisia puheita uskallettu pitää. Muistelujen mukaan ainoan seppeleen laski kansakoulun johtokuntaan kuulunut Maija Rajala, joka samalla lausui: ”Totuus ei pala tulessakaan.”  Olojen arkaluontoisuutta kuvastanee se lakoninen tapa, jolla kirkolliskokous totesi, että ”pakkamestari Heinosen jälkeen” oli valittava uusi seurakunnan isännöitsijä.  Toukokuussa uskallettiin puhua suorasanaisesti murhasta.

Väkivallan uhka ei poistunut, joskaan tämän jälkeen Hyvinkäällä ei punaisen vallan aikana saanut surmansa kuin yksi henkilö. Maaliskuun lopussa Hyvinkään vallankumousoikeuden syyttäjä pyysi silti aseman seudulle oikeusapua ja sotilaallista voimaa, jotta järjestys saataisiin pysymään.

Uudenkylän koululla, Jokelan ja Kaukasten tehdasyhdyskuntien lähimaastossa, punakaartilaiset epäilivät opettajan järjestämää jatkokurssia valkokaartilaisten salaiseksi koulutuskurssiksi. Osallistuttuaan itse talven mittaan jatkokursseille punakaartin edustajat kuitenkin totesivat, ettei kursseilla käsitelty mitään epäilyttävää. Uudenkylän tapahtumat kirjattiin kyläkoulun johtokunnan pöytäkirjaan kesäkuussa 1918, ja kerrontatapa tuntuu korostavan, että asiallisella ja avoimella käytöksellä oli vältetty epäluulojen kärjistyminen ja pahemmat verityöt. Pöytäkirjaan kuitattiin myös, että opettajan pihalla oli ammuskeltu iltaisin, mutta koska ammukset eivät osuneet koskaan taloon, oli teot tulkittava lähinnä pelotteluksi. Pelottelukin jätti silti muistijäljet sekä aikuisiin että lapsiin.

Lisää vuoden 1918 tapahtumista Hyvinkäällä mm. blogin pitäjän teoksesta Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia (Siltala & Hyvinkään kaupunki 2017) http://www.siltalapublishing.fi/kirja/301/.  Hyvinkään kaupunginmuseo järjestää 21.4.2018 seminaarin vuoden 1918 tapahtumista Hyvinkäällä (Sisällissota Hyvinkäällä 1918 -seminaarin tiedot facebookissa).

kirjankansi2017

Kommentointi poissa käytöstä

”… enkä kuitenkaan voi sanoa mitään”

Kulkuriteatterin esitys Jää hyvästi Helene. Käsikirjoitus Anu Lahtinen, ohjaus Benita Kivistö. Ensi-ilta su 4.3. klo 15.00, muut: ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00. muut esitykset ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00 HYVINKÄÄN TAIDEMUSEOssa, Hämeenkatu 3 D, www.hyvinkaantaidemuseo.fi  Lippuja à 15 € voi ostaa 1.2.2018 alkaen Hyvinkään taidemuseon lipunmyynnistä.

”Yksinäisyys seisoo suurena ja syleilee minua.”
Helene Schjerfbeck Einar Reuterille

Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämää ja taidetta ovat dokumentoineet lukemattomat ihmiset. Eräs tärkeä tulkki oli taidehistorioitsija Pirjo Hämäläinen (1952-2017), joka teki pitkän ja monipuolisen päivätyön kulttuurin ja taiteen maailmassa. Hänen työllään oli erityisen suuri merkitys Hyvinkään kaupungille. Hämäläinen kirjoitti lukuisia teoksia hyvinkääläisistä taiteilijoista, hän julkaisi monipuolisesti kolumneja, ja hänen taideaiheiset facebook-päivityksensä olivat eloisia pienoisesseitä.

Hämäläinen harmitteli ja protestoi toistuvasti sitä, että monet naistaiteilijat ja -kirjailijat esitettiin hänen mielestään kovin eteerisinä ja ruumiittomina. Hyvinkään taiteilijahistoriaan niin vahvasti liittyvä Helene Schjerfbeck  oli hänen harmikseen saanut ”kuivakkaan ikäneidon” maineen.

Pirjo Hämäläisen toiveena ja tavoitteena oli, että ihmiset ymmärtäisivät myös Schjerfbeckin tunteet, niiden kiihkeyden ja ehdottomuuden. Hän muistutti, että Schjerfbeck rakastui useita kertoja elämässään. Yli 50-vuotiaana Schjerfbeck tutustui paljon nuorempaan metsänhoitaja Einar Reuteriin (1881-1968), joka oli myös taiteilija ja kirjailija (taiteilijanimi Ahtela). Schjerfbeck tapasi Reuterin ensi kertaa Hyvinkäällä. Kesällä 1918 Helene ja Einar viettivät pari viikkoa Tammisaaressa. Tuolta kesältä on Schjerfbeckin maalaus Purjehtija, mallina Einar Reuter. Taiteilijan valitsema pehmeä ja lämmin kuvaustapa kertoi Hämäläiselle Schjerfbeckin voimakkaista tunteista. Kirjeenvaihdon perusteella taiteilijoiden välillä on ollut joitakin läheisyyden hetkiä, joihin kirjeissä viitattiin kuitenkin vain viitteellisesti.

Seuraavana vuonna Reuter kihlautui ruotsalaisen naisen kanssa. Helene Schjerfbeck kertoo, että kihlausuutisesta lukiessaan hän huusi kuin lapsi, jolta viedään rakas lelu. Kirjeistä heijastuu kuvaamaton menetys ja suru menetetystä tulevaisuudesta. Schjerfbeck kuvasi toistuvasti sitä, miten suunnaton kipu ja kaipaus oli suhteessa siihen, mitä hänellä oli oikeus saattaa sanoiksi: ”Tuntuu, että sydämeni särkyy, enkä kuitenkaan voi sanoa mitään.” ”Tärkeimmät asiat sanotaan ohimennen. Kukaan ei huomaa mitään.”

Suhde Reuteriin ei kuitenkaan katkennut. Schjerfbeck kirjoitti hänelle lukemattomia kirjeitä ja viestejä, ja Reuter puolestaan omisti monissa julkaisuissaan huomionsa Schjerfbeckille, vaikka häntä on myöhemmin moitittu taiteilijan romantisoimisesta. Tämän kaksikon kohtalot kiehtoivat Pirjo Hämäläistä, ja hän halusi nimenomaan tuoda esiin Schjerfbeckin tunteiden voiman ja intohimon. Suunnitteilla ollut, aihetta käsittelevä työ jäi aikeeksi, kun Hämäläinen menehtyi äkillisesti alkuvuodesta 2017. Aiheesta käydyt keskustelut jäivät kuitenkin hänen ystäviensä mieliin, ja niiden tuloksena syntyi ajatus näytelmästä ”Jää hyvästi, rakas Helene”.

Näytelmätulkinnassa on haettu taustoitusta muun muassa Pirjo Hämäläisen toimittamasta teoksesta Taikavuorella. Muutoksen Vuodet 1902-1925 (WSOY 2001).

blogiteksti on alun perin julkaistu Kulkuriteatterin blogissa
http://www.kulkuriteatteri.fi/historiablogianu.htm

 

Kommentointi poissa käytöstä

Kreivitär ja Kirjavantolpan kuoppamökit

Blogiteksti on julkaistu aiemmin 19.9.2017 Kulkuriteatterin blogissa, osana Punainen rubiini -näytelmän uutisointia. Lisätietoja näytelmästä: http://www.kulkuriteatteri.fi/

Syyskuun alussa saavun KulkuriTeatterin puvustamolle radanviertä ja mietin tullessani kreivitär Marina de Heydeniä, joka saapui Pietarin suurkaupungista Hyvinkäälle hoitamaan murtunutta sydäntään. Marraskuussa hänen kokemuksensa, samoin kuin Pietarin, Kytäjän ja Hyvinkään aseman seutu, saadaan nähdä myös näyttämöllä.

Historiallinen näytelmä tarvitsee taustatyönsä. Viime heinäkuussa kokosin tietoja siitä ajankohdasta, vuodesta 1908, jolloin kreivitär saapui Hyvinkäälle. Olin juuri saanut painoon Hyvinkään seudun historian, joten minulla oli tuoreeltaan käsillä monenlaisia aiheeseen liittyviä lähteitä ja tietoja. Kuka tahansa voi muuten Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta hakea uutisia Hyvinkäästä ja seurata vaikkapa Uusimaa-lehden kautta, mitä seudulla oli meneillään.
[Linkki arkistoihin: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search ]

Hyvinkään seudun historiaa varten olin rakentanut kokonaiskäsityksen seudun kehityksestä vuosikymmenestä toiseen. Tietyn pysäytyskuvan, vuoden 1908, hahmotteleminen vaati hiukan toisenlaista lähestymistapaa. Totesin, että kreivitär von Heyden tuli Hyvinkäälle juuri sen vilkkaimman nousun aikaan.

Aseman seutu oli kuitenkin vilkastunut nopeasti 1900-luvun alussa. Paikkakuntaa piristivät yhtäältä Ossian Donnerin villatehdas ja toisaalta Hyvinkään Sanatorio ja terveysmatkailu. Terveen harjuilmaston vuoksi aseman seudulle oli muuttanut muun muassa taiteilija Helene Schjerfbeck.

Kun aseman seudulle muutti yhä enemmän väkeä, syntyi sekä tarvetta että halua rakentaa uutta. Uusia kouluja, yhteisiä juhla- ja ajanviettotiloja, julkisia rakennuksia ja kauppoja nousi toinen toisensa viereen. Hyvinkään aseman viereen oli vuonna 1907 noussut oma postitalo, Osuusliike Ahjolla oli monenlaisia liike- ja tuotantorakennuksia radan varressa, ja hiukan kaueampana kohosi rukoushuone ja tuonnempana raittiusyhdistyksen oma talo.

Uusi kivinen parantolarakennus ja Sanatorion aidatut, rauhalliset metsämaat tarjosivat uudenaikaista hoitoa järkkyneelle mielelle ja murtuneelle sydämelle. Linderien ja Munckien kartanoissa kreivitär saattoi myös tavata vertaistaan seuraa.

Yhteiskunnalliset erot olivat suunnattomia. Parantolassa ja kartanoilla vietettiin tavattoman ylellistä elämää, mutta Kirjavantolpan suunnalla ihmiset asuivat maakuoppamökeissä. Ei ihme, että maailmaa myös haluttiin muuttaa oikeudenmukaisemmaksi. Vuonna 1907 oli pidetty ensimmäiset eduskuntavaalit, ja sosialistit olivat menestyneet tehdasyhdyskunnassa hyvin.

Näkikö tavallinen hyvinkääläinen työnsä ja touhunsa keskeltä surun, jota kreivitär tunsi, ja olisiko tuntenut sympatiaa? Kreivitärten ja ruhtinaiden rakkaussurut ovat saattaneet tuntua yhtä etäiseltä ylellisyydeltä kuin sampanja ja kaviaari. Ja kuitenkin – useimmilla lienee kuitenkin ollut oma Nikolainsa, rakastettu sydämen valtias, vaikkei muiden silmissä ruhtinas olisi ollutkaan. Rakkaus ja suru tekee kreivittärestä tutun ja lähestyttävän myös modernille katsojalle.

 

Kommentointi poissa käytöstä