Posts tagged Hyvinkää

Koirien Hyvinkää

Kaikki tarinat eivät pääse mukaan kirjaan. Jossain vaiheessa luonnostelin Hyvinkään seudun historiaan pientä tietolaatikkoa otsikolla ”Koirien Hyvinkää”. Se ei kuitenkaan saanut varauksetonta suosiota, alettiinpa vastapainoksi tivata ”Kissojen Hyvinkäätä” ja muidenkin eläinten oikeuksia. Tasapuolisuuden nimissä ja tyylin yhtenäistämiseksi  jätin sen pois itse teoksesta, mutta julkaistakoon nyt tässä blogilastuna kuitenkin.

Jo 1800-luvun lopulla muuan matkailija oli todennut, että Hyvinkää oli varsinainen koirien paikkakunta: nelijalkaisia ihmisen parhaita ystäviä tuntui tulevan vastaan joka kulman takaa.

Mihin vain Hyvinkäällä meni, näkyi aina joku mallikappale koiransukua. Jaa, Hyvinkää on todellinen koirien turvapaikka. Tänä vuonna oli tällä pienellä paikkakunnalla ei enempää eikä vähempää kuin 21 kappaletta koiria, ja kun paikkakunnan kauppias antoi passittaa kaksi iäkästä elukkaa tästä maailmasta pois, muutti samana päivänä eräs matkustaja sinne mukanaan kaksi uutta mallikappaletta; niin oli lukumäärä jälleen 21. Ja kuinka ystävällisiä olivatkaan nämä kauniit eläimet, ihmisen uskolliset seuralaiset! Ei haukuskelua eikä nalkutusta, vain hännänhuiskutusta ja iloista hyppelyä osoituksena koirien kiitollisuudesta hellijöitään kohtaan. Nämä miellyttävät olot muistuttavat paljon elämää Itävallan ja Baijerin pikku kaupungeissa. Myöskin niissä istuvat posti-, lennätin- ja rautatievirkamiehet pieni ystävällinen prisse jalkojen juuressa. Kun seuraavalla kerralla sattuu Turussa raivopaniikki, neuvomme jokaista nelijalkaiseen ystäväänsä kiintynyttä helläsydämistä ihmistä lähettämään koiransa Hyvinkäälle täyshoitoon, kauas kuonokopista ja taulutusnuorista. (Helsingfors Dagblad no. 238, 3.9.1877, suom. Kustaa Hautala, Hyvinkään seudun historia 1951, s. 72. Linkki alkuperäiseen lehtijuttuun: http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/362654/articles/2192610)

Muutamat varhaisimmat itsenäisen Hyvinkään hankkeet ja varojenhankinta liittyivät koiraveron käyttöönottoon, sillä koiraverolla kuten myös torimaksuilla koetettiin edes pieniä tulopuroja saada yhdyskunnan kassaan, ennen kuin kunnallisverotus ja talous saatiin kunnolla rullaamaan. Koiraveroasioita alettiinkin heti järjestää kunnallisen elämän alkaessa vuonna 1917, kuten kaupunginarkistossa säilytettävät pöytäkirjat osoittavat.

Muisteluissa eräisiin paikallisiin henkilöihin liitettiin nimenomaan muistoja ja havaintoja heidän koiristaan. Kirjailija Elina Vaaran mukana kulkenut Maikki-koira jäi ihmisten mielikuviin runoilijan seuralaisena ja lohduttajana, kun Vaaraa kohtasi suuri suru, oman pojan kuolema. Jaana Karjalainen kuvasi Elina Vaaran elämäkerrassa, miten kirjailija ja kirjastonjohtaja istuivat Valion baarissa tuntikausia ja Maikki istui oman juoma-astiansa ääressä. On myös helppo kuvitella, että Elina Vaaran runossa Radanvarren fuuga oli juuri Maikki-koira esikuvana ”pienelle, iloiselle koiralle”.

Koirien omistajat tietävät, että usein nekin, jotka eivät tunne ulkoiluttajaa, muistavat kuitenkin koiran. Veteraanikansanedustaja Tuulikki Hämäläinen muisteli itse haastattelussaan, miten hänen koirastaan käytiin keskustelua äidin ja toisen kaupunkilaisen kesken. Hämäläiselle tapaus oli myös esimerkki siitä, miten tytär on äidilleen aina tytär, vaikka tämä sattuisi samalla olemaan myös maan ensimmäinen ja ainoa naispuolinen kaupunginhallituksen puheenjohtaja:

Joskus, kun äiti ulkoilutti minun koiraani Hyvinkään keskustassa – hän oli jo eläkkeellä silloin – ja kun koira oli mennyt tervehtimään jotakin ohi kulkevaa miestä, niin se mies oli sanonut, että ai, hänhän taitaa tunteakin tuon koiran – äitini ei tuntenut tätä miestä – että eikös se ole sen kaupungin johtavan koira. Ei, ei, sanoi äiti, tämä on Tuulikki Hämäläisen koira, ja se on ihan kiltti. (Tuulikki Hämäläinen 22.1.2004 ja 27.1.2004, Veteraanikansanedustajien muistitetohaastattelu, Eduskunnan kirjaston muistitetoarkisto.)

Kommentointi poissa käytöstä

Olkaamme sittenkin pohjois-uusmaalaisia?

Vuonna 2015 selviteltiin keskiuusmaalaisten paikallisuuden kokemuksia, ja Hyvinkääkin oli selvityksessä mukana. Samaan aikaan oli meneillään myös kuntaliitosselvitys samaisten kuntien kesken, ja kotiseutukokemusten kautta haettiin myös tietoa paikkakuntien identiteetistä. Kotiseutukokemuksissa välittyi vaikutelma, että monissa muissa seudun kunnissa korostui kyläidentiteetti, mutta Hyvinkää erottui joukosta kaupunkimaisempana.

Tässä voi nähdä pitkän aikavälin historiallista taustaa. Eteläisemmän Keski-Uusimaan alueet ovat olleet vauraampaa, vakiintunutta maanviljelysseutua, Hyvinkään seutu oli hämäläisten eteläistä eräaluetta ja myöhemmin melko harvaan asuttua, pienten kylien seutua, joka ennen vuotta 1862 sijaitsi esimerkiksi teollisuuden kannalta hankalien etäisyyksien päässä.

Rautatien rakentaminen tarjosi uusia mahdollisuuksia teollisuudelle, ja aseman seudun yhdyskunta kasvoi sen voimin, itsenäistyi vuonna 1917, ja sitä luonnehdittiin vuonna 1952 ”Uudenmaan toiseksi kaupungiksi”, koska silloinen Hyvinkään kauppala oli kasvanut nopeammin kuin muut vastaavat kunnat. Hyvinkään seudun kehitys ja hallinnollinen vakiintuminen ajoittui siis aivan toisin kuin vaikkapa Nurmijärvellä tai Tuusulassa, ja se erottui Helsingistä pohjoiseen siirryttäessä teollisuusyhdyskuntana.

Keski-Uusimaa esiintyy välillä myös Hyvinkään yhteydessä, ja erilaiset organisaatiot kuten pelastustoimi kuuluvat Keski-Uudenmaan kuntien kanssa samoihin yksiköihin. Toisaalta esimerkiksi paikallislehti ja kauppakamari yhdistävät Hyvinkäätä Hämeen puolelle, Riihimäkeen. Kuntaliitossuunnitelmiakin on tehty sekä Hämeen että Uudenmaan suuntaan, ja identiteettiä haetaan pikemminkin suhteessa Riihimäkeen kuin muihin naapurikuntiin.

Hyvinkää siis sijaitsee raja-alueella, eikä tämä piirre ole ihan uusi. Kun myöhäiskeskiajalla käytiin rajaa Hämeen ja Helsingin pitäjän välillä (nimenomaan näitä nimityksiä käyttäen), Hämeen eteläraja kulki Hyvinkään eteläpuolta. Kun Nurmijärvi vähitellen vakiintui omaksi seurakunnakseen ja pitäjäkseen, Hyvinkäänkylä siirtyi sen mukana osaksi Uuttamaata; Ridasjärvi sen sijaan jäi vielä osaksi Hausjärveä ja Hämettä.

Kuten sanottu, 1900-luvun alussa Hyvinkään aseman seutu oli kehittynyt omaksi teollistuneeksi yhdyskunnakseen, joka kaipasi itsenäisyyttä perinteisistä, maatalousvaltaisista ja etäisiksi koetuista kirkonkylistä. Kun Hyvinkää vuonna 1917 itsenäistyi omaksi seurakunnakseen ja kunnakseen, Ridasjärven seutukin siirtyi osaksi Hyvinkään kuntaa ja Uuttamaata. 400 vuoden aikana Hämeen raja oli siis siirtynyt Hyvinkään seudun eteläpuolelta sen pohjoispuolelle.

Summa summarum: Hyvinkään seutu on historiallisesti Uudenmaan / Helsingin ja Hämeen välisellä vyöhykkeellä, ja se on saanut ominaispiirteensä eri ajankohtana kuin eteläiset naapurit. Kun Paikallistu! -näyttelyn alkuseminaarin puheenvuoroissa kyseltiin keskiuusmaalaisen identiteetin piirteitä, en voinut olla hyvinkääläisenä ajattelematta, että kyllä tässä lähtökohtaisesti ollaan pohjois-uusmaalaisia, kaiken edelläkuvatun paikallishistorian voimalla.

Toki paikallisuuden rajat myös muuttuvat,  ja keskustelussa pohdittiin muun muassa uusien ostoskeskusten ja niiden vaikutusalueen merkitystä alueellisen suunnan luojina. Helsingin (merkityksessä Helsinki, Vantaa ja Espoo, pääkaupunkiseutu) laajeneminen pohjoiseen päin nähtiin uhkana, jota vastaan laajempi pohjoinen kunta voisi ottaa vankemman roolin. Joka tapauksessa: mikä tahansa laajempi identiteetti- tai kuntaliitoshanke toimisi sitä paremmin, mitä paremmin paikallinen perintö otettaisiin huomioon.

——————————

Karvanopat ja kaukametsä -tutkimukseen perustuva Paikallistu! -näyttely Hyvinkään kaupunginmuseolla joulukuussa 2015. (ks. hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo) Näyttelyssä kotiseutukokemuksia esitellään suuren pelilaudan avulla, ja pelireittiä tarkastellessa konkretisoituu hyvin myös se, miksi Järvenpää ja Kerava ovat hyvin läheisessä yhteistyössä; maantieteellinen läheisyys on omaa luokkaansa verrattuna vaikkapa Hyvinkääseen tai Mäntsälään.

Lisätietoja myös mm. Nyman, Harri & Rissanen, Outi. Juuret ja juurettomuus Keski-Uudellamaalla. Paikallisuuden ja paikallisidentiteettien nykydokumentointihanke Karvanopat ja Kaukametsä. Tutkimusraportti 9.2.2015

Kommentointi poissa käytöstä

Vuoden 1900 Hyvinkää tieteiskirjallisuudessa

Yö oli valoisa kuin päivä. Näimme kaukaa [junareitin varrella] Hiitis-nimisen suuren meijerin, Haga-nimisen varustellun linnan, suuren Ryttylän kanteletehtaan ja ihastuttavalla paikalla sijaitsevan Erkylän kartanon, jonka omistaja on kuulemma hiljattain omalla kustannuksellaan perustanut maatalousakatemian. Hyvinkään kauppalassa, joka näinä päivinä kuuluu saaneen kaupunkioikeudet, pysähdyttiin kymmeneksi minuutiksi, missä ajassa ehdin luoda silmäyksen sikäläiseen hiekkakivitehtaaseen, ja lähempänä Helsinkiä ohitimme suuren kanuunavalimon. (suom. AL)

Topelius kirjoitti jo vuonna 1860 tieteistarinan Simeon Levis resa till Finland, jossa kuviteltiin tulevaisuuden Suomen vuonna 1900 nauttimaa vaurautta ja itsenäistä kukoistusta ulkomaalaisen Simeon Levin silmin. Kuvaukseen pääsi mukaan myös Topeliukselle monilta matkoilta tuttu Hyvinkään seutu, jonne hän visioi kaupunkioikeudet ja teollisuutta.

Tarina kuvastelee myös Topeliuksen rautateihin kohdistamia toiveita, sillä hän luotti muutenkin niiden vilkastuttavan talouselämää. Hän olikin yleisesti ottaen oikeassa, vaikka muutos vei hiukan kuviteltua kauemmin ja vaikka paikkakunnan myöhempi kiviteollisuus ei juuri hiekkakiveä käyttänyt. Erkylän kartanon omistaja oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Eskon koulun, joka oli varhainen kansakoulukokeilu ennen varsinaisen kansakoulun syntyä, joten lienee tuntunut luonnolliselta, että pian vuorossa olisi korkeampikin opinahjo. Sen sijaan saatiin Hyvinkäälle aikanaan pienviljelysneuvojaopisto.

Topeliuksen kootut os. http://www.topelius.fi

Artikkeli Topeliuksesta ja tulevaisuudenvisioista http://www.aikakone.org/arvostelut/k98topelius.htm

Ruotsink. teksti: Natten var ljus som en dag. Vi sågo på afstånd ett stort mejeri vid namn Hiitis, ett befästadt slott vid namn Haga, en stor kantelefabrik vid namn Ryttilä och ett hvitt slott med förtjusande läge vid namn Erkylä, hvars ägare lärer nyligen på egen bekostnad inrättat en landtbruksakademi. Vid köpingen Hyvinge, som dessa dagar lärer fått stadsprivilegier, rastades 10 minuter, under hvilken tid jag hann kasta en blick på den der belägna sandstensfabriken, och närmare Helsingfors passerades ett stort kanongjuteri.

Kommentointi poissa käytöstä

Valoa Hyvinkäälle

Milloin se tuntuu paistavan turhaan, milloin tuntuu että sitä säästellään turhaan. Hyvinkään katuvalaistus on puhuttanut ja aktivoinut paikkakuntalaisia tänä kesänä – kuten oikeastaan viimeiset sata vuotta. Nimimerkki ”Veronmaksajia” tiedusteli 18.3.1932 Hyvinkään Sanomissa katuvalojen käyttöä:

Nöyrä kysymys kauppalamme hallintoviranomaisille.
Mistä johtuu, että kauppalamme katuvalaistus hyvin usein palaa kirkkaalla auringon paisteella ja myöskin valoisina kuutamoöinä ja taas toisinaan erittäin pimeinä iltoina on vallan säkkipimeänä.
Luulisi tällaisen asian olevan helposti järjestettävissä jos vähänkin pidettäisiin huolta yhteisen omaisuuden säästämisestä. Viimeiseksi t.k. 15 päivää vasten klo 4.30 heräsin siihen, että valo lankesi ikkunasta seinälle. Luulin olevan naapurissa tulipalon ja hyppäsin ikkunaan jolloin näin, että katulyhty antoi sanotun valon.

Veronmaksajan viestistä näkyy, että ylimääräinen valo tuntui tuohon aikaan nykyistä räikeämmältä – keinovaloa oli paljon vähemmän, joten outoon aikaan näkyvä valo oli merkki vaarasta, tulipalosta. Nykyään moni on turtunut jonkinasteiseen valosaasteeseen.

Hyvinkäällä katuvalaistus on siinä mielessä erityisen kiinnostava aihe, että se oli aikoinaan myös ensimmäisiä taloudellisia hankkeita, jotka 100 vuotta sitten yhdistivät hyvinkääläistä yhdyskuntaa. Hämeen ja Uudenmaan, Hausjärven ja Nurmijärven rajalle syntynyt teollisuus- ja liikennekeskus oli hankalassa asemassa. Yhdyskunnassa olisi haluttu suunnitella ja kehittää omaa toimintaa, mutta kirkonkylissä ei ollut kiinnostusta rahoittaa itsenäiseksi pyrkivää rajaseutua. Itsenäistymistavoitteet taas etenivät hitaasti, eikä sillä välin voitu kerätä veroja yhdyskunnan omaan kehittämiseen.

Katuvaloja kuitenkin kaivattiin kipeästi keskustaan, ja hankkeen rahoittamiseksi alettiin kerätä torimaksua ja osallistumismaksua paikallisilta torimyyjiltä ja liikkeenomistajilta. 1910-luvulla toiminut valaistuskomitea ja sen keräämät rahat perustuivat vapaaehtoisuuteen, vaikka ennen pitkää hanke kävi liian hintavaksi ja hankalaksi toteuttaa vain yksityisin aloittein.

Kun maailmansota syttyi 1914, kuparilanka kallistui, ja lamppuja pystyttiin hankkimaan vain muutamia; lisäksi elokuvateatteri Harjula antoi käyttöön muutamia lamppuja. Vuoteen 1918 mennessä oli hankittu 45 sähkölamppua, jotka antoivat valoa auringon laskusta aamunkoitton.

Myöhemminkin, Hyvinkään itsenäistyttyä, nimenomaan kauppalan keräämät torimaksut käytettiin sähkövalaistukseen. Katuvalaistuksella on tärkeä vertauskuvallinen merkityksensä; joskus se on helppo kokea tuhlaukseksi, valoisina öinä säästö on helppo ymmärtää, mutta toisaalta valaistus tuo turvaa. Pimeät lamput voivat herättää alakuloisia mielikuvia, jotka tiivistyvät sanontaan ”viimeinen sammuttaa valot”. Mutta ainakin aloitteellisuus tässäkin asiassa voi tuottaa tulosta, nyt kuten ennenkin.

Lisää valaistusasiasta mm. Kustaa Hautalan kirjassa Hyvinkään seudun historia 1860-1950 (1951).

Kommentointi poissa käytöstä

Elää historiaa

Olen nyt puolisentoista vuotta tutkinut Hyvinkään seudun historiaa työkseni. Vajaan kahden vuoden päästä valmis käsikirjoitus jätetään kaupungille, ja kirjan pitäisi ilmestymän 100-vuotisjuhlapäiväksi vuonna 2017.

On jotain erityistä siinä, että voin tutkia ja kirjoittaa paikasta, jossa asun. Vanhat rakennukset, katulinjat ja entisajan asukkaat alkavat elää mielessä, kun liikun kaupungilla tai haja-asutusalueilla. On vanhoja tanssipaikkoja, entisiä malmioita, koskipaikkoja. Monista rakennuksista ja paikoista on enää vähän näkyviä jälkiä. Isotkin rakennukset, puutarhapalstat ja aukeat voivat hävitä. Mutta yllättävän sitkeästi tietyt tielinjat noudattavat kauan sitten poljettujen kärry- tai patikkapolkujen reittejä.

Välillä tuntuu siltä, että voin melkein kuulla vuoden 1918 taistelun äänet, kun saksalaiset lähestyivät punaisten asemia Palopuron ja Hyvinkäänkylän suunnilta. Muistitiedosta selviää, että joukkojen lähestyessä eivät opettajat liiemmin hötkyilleet. Koulupäivän piti kestää lauantaina kello kahteen, mutta kun alkoi kuulua laukausten ääniä, opettaja päätteli että paras lopettaa kello 12 maissa. Seuraavana maanantaina lapset, oltuaan piilossa Usmin tai Ridasjärven maisemissa vanhempien kanssa, jo palailivat koululle. Välitunnilla keskusteluissa juteltiin siitä, kuka oli kuollut tai vangittuna ja missä olisi hautajaisia. Ruoka oli tiukassa – muisteluiden mukaan lapset heräsivät jo pikkutunneilla jonottamaan leipää tai maitoa, jota joskus tuntien jonottamisen jälkeen sai – usein ei.

On myös paljon rauhallisempia maisemia, joita voi aavistella nykykaupungin läpi kulkiessaan. Jussintorin ja nykyisen torin paikkeilla oli valtionrautateiden puutarha, josta vielä muistona seisoo omenapuurivistö. Pääkatujen varsille voi kuvitella Mika Waltarin koulupoikana näkemät työläisjonot, jotka vaelsivat tehtaaseen töihin – ennen kaikkea villatehtaalle. Ja vaikka osa entisajan ihmisistä on voinut olla aikanaan sietämättömiä, riidanhaluisia, jahkailevia tai muuten vaan patalaiskoja, päällimmäisenä tunteena heitä ajatellessani mieleeni kuitenkin nousee ihailu.

Niin monia elämiä ja kertomuksia on ehditty nähdä näilläkin seuduilla, sille on vaikea tehdä oikeutta muutaman sadan sivun mittaisessa kirjassa. Keräämäni kuvat ja tiedot tulevat kuitenkin museon käyttöön ja hyödyttävät muitakin hankkeita, ja twitterissä ja facebook-sivuilla julkaisen myös mahdollisuuksien mukaan erilaisia havaintoja paikkakunnan historiasta.

Kommentointi poissa käytöstä

Lasten oma hevostila – Villa Artussa

Villa Arttu on muuttunut lasten omaksi hevostilaksi. Tikkumäen talli -näyttelyssä lapset voivat tutustua ja osallistua keppihevosten tallielämään. Näyttely perustuu kirjailija Reetta Niemelän ja kuvittaja Salla Savolaisen kirjaan Tikkumäen talli, ja se on Villa Artussa 12.10.2014 asti. Kävijät voivat ratsastaa keppihevosilla ja kokeilla oikeita hevosvarusteita sekä esterataa.

Tikkumäen talli -näyttelyä.Viime sunnuntaina käynyt testiryhmä sai nauttia oman hevostilan hoidosta, huovutettujen perunoiden kärräämisestä, kipeiden keppihevosten sitomisesta, esteradasta ja tietoluukuista omassa yksinäisyydessään. Näin hauska ja ylellinen lasten taide-elämys-puuhakokemus kannattaa käydä katsastamassa. Auki ma-su 12-16 aina 12.10.2014 asti, ellei sivuilla toisin ilmoiteta.

Tietoa Villa Artun ajankohtaisista näyttelyistä http://artcentre.fi/villaartunnayttelyt, sijaintitiedot täältä: http://artcentre.fi/sijainti

Lisäys: eräällä uudella vierailulla, jolloin ei ollut muita lapsia paikalla, kaksi innokasta näyttelyn ystävää löysi esteratamateriaalille myös muita sovelluksia: syntyi uima-allas huovasta tehdyille perunoille (joita näyttelyssä saa kuljetella kottikärryillä) sekä makkaranuotio. Koetimme palauttaa palaset paikoilleen näiden kokeilujen jälkeen ja kiitämme monimuotoisiin tulkintoihin taipuvaa näyttelyä.

nuotio uima-allas

Kommentointi poissa käytöstä

Muistoja Villatehtaan syntyajoilta

Luin tänään Ossian Donnerin omaelämäkertaa Min tid (1949), jossa hän kertoo muun muassa Hyvinkään villatehtaan varhaisvaiheista. Donner kertoo, että häntä jäi kouluaikana vaivaamaan J. L. Runebergin säe ”On maamme köyhä, siksi jää” (Vårt land är fattig, skall så bli), ja että hän halusi jollakin tavoin torjua Runebergin ajatuksen köyhyyden väistämättömyydestä. Ossian Donner aloitti yritysten ja erehdysten kautta Hyvinkäällä 1892 (HisKi:n http://hiski.genealogia.fi/ mukaan hän muutti paikkakunnalle vaimoineen vuonna 1893). Ymmärrettyään lopulta, millainen teollisuustoiminta oli kannattavaa, hän alkoi koota varoja suuren kutomon perustamiseksi. Ossian Donner palaa muisteluissaan nykyisen Hyvinkään keskustan alueelle ja muistelee näkymää ja tuntojaan hetkeä ennen kuin rakennustyöt aloitettiin:

“Saatuani osakepääoman kokoon oli seuraava hankkeeni ostaa Ahdenkallion mailta seitsemän hehtaarin kokoinen alue … missä tehdas nykyäänkin (1949) on. Valitsemani paikka oli kangasmetsää jolla kasvoi nuoria mäntyjä, ja vettä löytyi kaikkialta kun vain kaivoi tarpeeksi syvälle …

Muistan, miten minä, ennen ensimmäistä lapiollista, seisoin hetken yksin kangasmetsässä mäntyjen keskellä ja yritin tähystää tulevaisuuteen. Miltä tämä paikka näyttäisi tulevaisuudessa, monta, monta vuotta myöhemmin? Halusin rakentaa jotain paljon suurempaa kuin mitä maassa oli tähän asti ollut, alalla jonka olin valinnut … Unelmani tuona päivänä … oli, että mahdollisesti kerran – jos menestykseni olisi paras mahdollinen – saisin nähdä tuhannen työntekijän tehtaan … ” (Ossian Donner, Min tid 1949, s. 41-42, suom. AL).

Unelmat olivat kuitenkin vaatimattomampia kuin tulevat saavutukset, sillä ennen toista maailmansotaa Ossian Donnerin perustamassa Hyvinkään-tehtaassa työskenteli jo 1700-1800 työntekijää. Nykyään tehtaan tiloissa toimivat muun muassa kaupungintalo ja kaupunginmuseo.

Sama muistelu hiukan laajempana, alkuperäiskielellä:

Min första åtgärd sedan jag fått aktiekapitalet fulltecknat var att av Ahdenkallio egendom inköpa ett sju hektar stort område, ungefär dubbelt så långt avlägset från Hyvinge järnvägsstation som den plats där den ursprungliga fabriken var belägen. Den nya platsen är densamma på vilken fabriken fortfarande står. Platsen jag utvalt bestod av en sandmo bevuxen med unga tallar, men vatten påträffades överallt på området blott man grävde djupt nog för att komma i nivå med den vattendränkta torvmosse, som låg omedelbart söder om det nya fabriksområdet.

Jag erinrar mig huru jag, förran det första spadtaget togs, stod en stund ensam på sandmon bland tallarna och försökte blicka in i framtiden. Huru skulle det se ut här på denna plats i en framtid, många, många år framåt i tiden? Jag ville bygga upp någonting långt större än landet dittills ägt inom den industri jag valt, men befolkningssiffran och dess konsumtionsförmåga, för att icke tala om inhemsk och utländsk konkurrens, satte naturligtvis en gräns för möjligheterna. Skola missräkningar och svårigheter hämma tillväxten? Eller skall jag hava framgång. Min dröm den dagen i skogen på sandmon om framtiden och dess möjligheter resulterade i att jag föreställde mig, att jag möjligen en gång – om jag hade största tänkbara (41) framgång – kunde få se där en klädesfabrik sysselsättande 1.000 arbetare. Det var jämt hundra gånger mera än jag hade då jag stod där och drömde. Men att nå detta mål var det nödvändigt att gå förbi alla andra, att tillverka varor goda nog att tränga konkurrenterna åt sidan, med andra ord att framställa varor bättre än alla andras. Jag beslöt att detta skulle bliva mitt mål.

Kommentointi poissa käytöstä