Posts tagged Hyvinkää

Pohjoinen naapuri

Aamupostissa 20.8.2017 riihimäkeläiset onnittelevat Hyvinkäätä sen 100-vuotisesta taipaleesta. ”Oli kuin suurkaupungissa olisi käynyt”, muistelee lapsuuden Hyvinkään-matkoja Janne Katajala, mutta muistaa muistuttaa että Hyvinkäällä on erittäin hieno naapurikaupunki. ”Lapset haluaa Willaan shoppaa / Täällä Matkakeskus floppaa”, riimittelevät Katja Lappi ja Niina Lahtinen. (Itse muistan nuoruudesta käynnit Suomalaisessa Kirjakaupassa ja teatterissa Riihimäellä.)

Näiden kahden ”taskukokoisen eli kompaktin ja toimivan” (Katja Lappi, Aapo 20.8.2017) kaupungin naapuritaival alkoi varsinaisesti rautatien rakentamisesta ja asemanseudun synnystä sekä Hyvinkäällä että Riihimäellä. Mutta pitkään Riihimäellä näytti olevan etulyöntiasema. Pietarin ja pääradan risteyksessä Riihimäki oli aikoinaan 1. luokan asema, Hyvinkää 2. luokan.

Riihimäen etuna oli, että se sijaitsi kokonaan Hausjärven pitäjän rajojen sisäpuolella, ja minkä vuoksi asutuskeskusta oli helpompi kehittää, Hyvinkää taas sijaitsi hallinnollisen hankalasti puoliksi Nurmijärvellä, puoliksi Hausjärvellä (vähän kuin Littoisten teollisuusalue aikoinaan Kaarinan ja Liedon rajalla). Siksi Riihimäki saattoi hakea taajaväkisen yhdyskunnan asemaa, eli se pysyi Hausjärven osana vuoteen 1922, mutta sai itsehallinnon talous-, järjestyksenpito- ja kaavoitusasioissa.

1900-luvun alussa Riihimäen aseman seutu oli Hyvinkäätä kehittyneempi veturitalleineen, virkamiehineen, lukuisine liikkeenharjoittajineen, Paloheimon teollisuuslaitoksineen (1908), lukioineen (1911) kaikkineen. Hyvinkäälle saatiin yhteiskoulu vasta vuonna 1918 ja yliopistoon johtava lukio saatiin vasta toisen maailmansodan alla. On kuvaavaa, että Hyvinkään apteekkitoiminta alkoi Riihimäen apteekkarin perustamasta sivuliikkeestä, ja että seudun ensimmäinen oma sanomalehti oli nimeltään Riihimäen Sanomat, minkä lisäksi Uusimaa-lehti uutisoi Hyvinkään kuulumisia.

Hyvinkään itsenäistyttyä tilanne alkoi kuitenkin muuttua, ja vuonna 1928 nimimerkki – i -, luultavasti kunnanjohtaja Rieti Itkonen, intoili nyt jo vauhtiin päässeessä Hyvinkään Sanomissa paikkakunnan edistysaskeleita:

Hyvää eteenpäin menoa osoittaa moni muukin seikka. Vuosikymmen sitten olimme vielä siinä asemassa, että esim. rauta- ja konekauppamme hoidettiin Riihimäellä s. o. kävimme sieltä ostamassa, joka jokaiselle ”nurkkapatrioottiselle” hyvinkääläiselle oli sangen suuri nöyryytys. Nyt se ikävyys on poissa.
Hyvinkäällä saa nyt kaikkea mitä ihminen arkisissa toimissaan ja oloissaan tarvitsee. Ja riittääpä täältä vielä vieraillekin seuduille. Laaja maaseutu on saanut tuotteilleen kauppalastamme oivan markkinapaikan.

Ajoittaisesta nokittelusta huolimatta Riihimäki ja Hyvinkää ovat kuitenkin kasvaneet rinta rinnan, vaikka niiden sijainti ”jälekkäin” herätti huomiota Emil Lassisen  jo vuonna 1894 (”Matti Mattiniemi”, Uusi Suometar 5.4.1894, koko juttu linkin takana): ”Minä olen tuumaillut asiaa usein ja tullut siihen päätökseen, että Hyvinkää on paikallaan, mutta se on tuo Riihimäki, joka epäjärjestyksen vaikuttaa.” Epäjärjestystä tai ei, kyllä yksi 100- ja toinen 95-vuotias kaupunki nyt vierekkäin mahtuvat. Ja Riihimäen kulttuuritoiminnan virkeyden kyllä huomaa, jos lukee vaikka Riihimäen X-kulttuurilehteä. Niin ne nuoremmat!

Tässä vielä sana Matti Mattiniemeltä, kiitos jutun löytymisestä kirjastonhoitaja Tuula Rämölle:

14939106

Kommentointi poissa käytöstä

Teetä kaikessa rauhassa

Fancy a nice cup of tea and even some scones? Come and visit Sylvian teesalonki, Hämeenkatu 31, Hyvinkää – Tue-Fri 12-18.30 pm, Sat 11-17.30

20170808_160356.jpg

Elokuisella visiitillä mukaan lähti inkivääri-sitruuna -teetä, joka sointui hyvin yhtee  paikallisen, Ylentolassa tuotetun Lentolan Raffi -hunajan kanssa.

Aloitin tämän blogin 2009, koska halusin kartuttaa omia ja muidenkin tietoja viihtyisistä ja luomua myyvistä kohteista Hyvinkäällä. Liikkeiden ja tarjonnan vaihtuvuus on ollut kuitenkin suurta, niin että on tuntunut mielekkäämmältä kirjoittaa lastuja vähän pysyvämmistä asioista kuten Hyvinkään historiasta.

Palaan nyt vaihteeksi alkuperäiseen ideaani käytyäni taas kerran Sylvian teesalongissa, joka sijaitsee historiallisessa ”Luoman talossa” Hämeenkatu 31:ssa lähellä villatehtaan kortteleita, vastapäätä elokuvateatteria. Aiemman sinänsä käypäisen kahvilan kylmälaitteiden hurina ja tuolien kolina on vaihtunut aidosti rauhoittavaan ja viihtyisään teehuonetunnelmaan. (Kahviakin kyllä saa.)

Teetä voi nauttia rauhallisesti teehuoneessa skonssien tai muiden sopivien leivosten kera, ja sitä voi ostaa mukaankin. Erityismahdollisuuksina ”Kello viiden tee” sekä yleisiä ja yksityisiä teemaistajaisia – ja liikuteltava Teepaviljonki; tee-elämys ei ole siis paikkaan sidottu.

Teesalonki Sylvia
http://www.teesalonkisylvia.com
on avoinna ti-pe klo 12-18.30 ja la klo 11-17.30. Tarkempia tietoja voi hakea Facebook-sivuilta.

 

Kommentointi poissa käytöstä

Koirien Hyvinkää

Kaikki tarinat eivät pääse mukaan kirjaan. Jossain vaiheessa luonnostelin Hyvinkään seudun historiaan pientä tietolaatikkoa otsikolla ”Koirien Hyvinkää”. Se ei kuitenkaan saanut varauksetonta suosiota, alettiinpa vastapainoksi tivata ”Kissojen Hyvinkäätä” ja muidenkin eläinten oikeuksia. Tasapuolisuuden nimissä ja tyylin yhtenäistämiseksi  jätin sen pois itse teoksesta, mutta julkaistakoon nyt tässä blogilastuna kuitenkin.

Jo 1800-luvun lopulla muuan matkailija oli todennut, että Hyvinkää oli varsinainen koirien paikkakunta: nelijalkaisia ihmisen parhaita ystäviä tuntui tulevan vastaan joka kulman takaa.

Mihin vain Hyvinkäällä meni, näkyi aina joku mallikappale koiransukua. Jaa, Hyvinkää on todellinen koirien turvapaikka. Tänä vuonna oli tällä pienellä paikkakunnalla ei enempää eikä vähempää kuin 21 kappaletta koiria, ja kun paikkakunnan kauppias antoi passittaa kaksi iäkästä elukkaa tästä maailmasta pois, muutti samana päivänä eräs matkustaja sinne mukanaan kaksi uutta mallikappaletta; niin oli lukumäärä jälleen 21. Ja kuinka ystävällisiä olivatkaan nämä kauniit eläimet, ihmisen uskolliset seuralaiset! Ei haukuskelua eikä nalkutusta, vain hännänhuiskutusta ja iloista hyppelyä osoituksena koirien kiitollisuudesta hellijöitään kohtaan. Nämä miellyttävät olot muistuttavat paljon elämää Itävallan ja Baijerin pikku kaupungeissa. Myöskin niissä istuvat posti-, lennätin- ja rautatievirkamiehet pieni ystävällinen prisse jalkojen juuressa. Kun seuraavalla kerralla sattuu Turussa raivopaniikki, neuvomme jokaista nelijalkaiseen ystäväänsä kiintynyttä helläsydämistä ihmistä lähettämään koiransa Hyvinkäälle täyshoitoon, kauas kuonokopista ja taulutusnuorista. (Helsingfors Dagblad no. 238, 3.9.1877, suom. Kustaa Hautala, Hyvinkään seudun historia 1951, s. 72. Linkki alkuperäiseen lehtijuttuun: http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/362654/articles/2192610)

Muutamat varhaisimmat itsenäisen Hyvinkään hankkeet ja varojenhankinta liittyivät koiraveron käyttöönottoon, sillä koiraverolla kuten myös torimaksuilla koetettiin edes pieniä tulopuroja saada yhdyskunnan kassaan, ennen kuin kunnallisverotus ja talous saatiin kunnolla rullaamaan. Koiraveroasioita alettiinkin heti järjestää kunnallisen elämän alkaessa vuonna 1917, kuten kaupunginarkistossa säilytettävät pöytäkirjat osoittavat.

Muisteluissa eräisiin paikallisiin henkilöihin liitettiin nimenomaan muistoja ja havaintoja heidän koiristaan. Kirjailija Elina Vaaran mukana kulkenut Maikki-koira jäi ihmisten mielikuviin runoilijan seuralaisena ja lohduttajana, kun Vaaraa kohtasi suuri suru, oman pojan kuolema. Jaana Karjalainen kuvasi Elina Vaaran elämäkerrassa, miten kirjailija ja kirjastonjohtaja istuivat Valion baarissa tuntikausia ja Maikki istui oman juoma-astiansa ääressä. On myös helppo kuvitella, että Elina Vaaran runossa Radanvarren fuuga oli juuri Maikki-koira esikuvana ”pienelle, iloiselle koiralle”.

Koirien omistajat tietävät, että usein nekin, jotka eivät tunne ulkoiluttajaa, muistavat kuitenkin koiran. Veteraanikansanedustaja Tuulikki Hämäläinen muisteli itse haastattelussaan, miten hänen koirastaan käytiin keskustelua äidin ja toisen kaupunkilaisen kesken. Hämäläiselle tapaus oli myös esimerkki siitä, miten tytär on äidilleen aina tytär, vaikka tämä sattuisi samalla olemaan myös maan ensimmäinen ja ainoa naispuolinen kaupunginhallituksen puheenjohtaja:

Joskus, kun äiti ulkoilutti minun koiraani Hyvinkään keskustassa – hän oli jo eläkkeellä silloin – ja kun koira oli mennyt tervehtimään jotakin ohi kulkevaa miestä, niin se mies oli sanonut, että ai, hänhän taitaa tunteakin tuon koiran – äitini ei tuntenut tätä miestä – että eikös se ole sen kaupungin johtavan koira. Ei, ei, sanoi äiti, tämä on Tuulikki Hämäläisen koira, ja se on ihan kiltti. (Tuulikki Hämäläinen 22.1.2004 ja 27.1.2004, Veteraanikansanedustajien muistitetohaastattelu, Eduskunnan kirjaston muistitetoarkisto.)

Kommentointi poissa käytöstä

Olkaamme sittenkin pohjois-uusmaalaisia?

Vuonna 2015 selviteltiin keskiuusmaalaisten paikallisuuden kokemuksia, ja Hyvinkääkin oli selvityksessä mukana. Samaan aikaan oli meneillään myös kuntaliitosselvitys samaisten kuntien kesken, ja kotiseutukokemusten kautta haettiin myös tietoa paikkakuntien identiteetistä. Kotiseutukokemuksissa välittyi vaikutelma, että monissa muissa seudun kunnissa korostui kyläidentiteetti, mutta Hyvinkää erottui joukosta kaupunkimaisempana.

Tässä voi nähdä pitkän aikavälin historiallista taustaa. Eteläisemmän Keski-Uusimaan alueet ovat olleet vauraampaa, vakiintunutta maanviljelysseutua, Hyvinkään seutu oli hämäläisten eteläistä eräaluetta ja myöhemmin melko harvaan asuttua, pienten kylien seutua, joka ennen vuotta 1862 sijaitsi esimerkiksi teollisuuden kannalta hankalien etäisyyksien päässä.

Rautatien rakentaminen tarjosi uusia mahdollisuuksia teollisuudelle, ja aseman seudun yhdyskunta kasvoi sen voimin, itsenäistyi vuonna 1917, ja sitä luonnehdittiin vuonna 1952 ”Uudenmaan toiseksi kaupungiksi”, koska silloinen Hyvinkään kauppala oli kasvanut nopeammin kuin muut vastaavat kunnat. Hyvinkään seudun kehitys ja hallinnollinen vakiintuminen ajoittui siis aivan toisin kuin vaikkapa Nurmijärvellä tai Tuusulassa, ja se erottui Helsingistä pohjoiseen siirryttäessä teollisuusyhdyskuntana.

Keski-Uusimaa esiintyy välillä myös Hyvinkään yhteydessä, ja erilaiset organisaatiot kuten pelastustoimi kuuluvat Keski-Uudenmaan kuntien kanssa samoihin yksiköihin. Toisaalta esimerkiksi paikallislehti ja kauppakamari yhdistävät Hyvinkäätä Hämeen puolelle, Riihimäkeen. Kuntaliitossuunnitelmiakin on tehty sekä Hämeen että Uudenmaan suuntaan, ja identiteettiä haetaan pikemminkin suhteessa Riihimäkeen kuin muihin naapurikuntiin.

Hyvinkää siis sijaitsee raja-alueella, eikä tämä piirre ole ihan uusi. Kun myöhäiskeskiajalla käytiin rajaa Hämeen ja Helsingin pitäjän välillä (nimenomaan näitä nimityksiä käyttäen), Hämeen eteläraja kulki Hyvinkään eteläpuolta. Kun Nurmijärvi vähitellen vakiintui omaksi seurakunnakseen ja pitäjäkseen, Hyvinkäänkylä siirtyi sen mukana osaksi Uuttamaata; Ridasjärvi sen sijaan jäi vielä osaksi Hausjärveä ja Hämettä.

Kuten sanottu, 1900-luvun alussa Hyvinkään aseman seutu oli kehittynyt omaksi teollistuneeksi yhdyskunnakseen, joka kaipasi itsenäisyyttä perinteisistä, maatalousvaltaisista ja etäisiksi koetuista kirkonkylistä. Kun Hyvinkää vuonna 1917 itsenäistyi omaksi seurakunnakseen ja kunnakseen, Ridasjärven seutukin siirtyi osaksi Hyvinkään kuntaa ja Uuttamaata. 400 vuoden aikana Hämeen raja oli siis siirtynyt Hyvinkään seudun eteläpuolelta sen pohjoispuolelle.

Summa summarum: Hyvinkään seutu on historiallisesti Uudenmaan / Helsingin ja Hämeen välisellä vyöhykkeellä, ja se on saanut ominaispiirteensä eri ajankohtana kuin eteläiset naapurit. Kun Paikallistu! -näyttelyn alkuseminaarin puheenvuoroissa kyseltiin keskiuusmaalaisen identiteetin piirteitä, en voinut olla hyvinkääläisenä ajattelematta, että kyllä tässä lähtökohtaisesti ollaan pohjois-uusmaalaisia, kaiken edelläkuvatun paikallishistorian voimalla.

Toki paikallisuuden rajat myös muuttuvat,  ja keskustelussa pohdittiin muun muassa uusien ostoskeskusten ja niiden vaikutusalueen merkitystä alueellisen suunnan luojina. Helsingin (merkityksessä Helsinki, Vantaa ja Espoo, pääkaupunkiseutu) laajeneminen pohjoiseen päin nähtiin uhkana, jota vastaan laajempi pohjoinen kunta voisi ottaa vankemman roolin. Joka tapauksessa: mikä tahansa laajempi identiteetti- tai kuntaliitoshanke toimisi sitä paremmin, mitä paremmin paikallinen perintö otettaisiin huomioon.

——————————

Karvanopat ja kaukametsä -tutkimukseen perustuva Paikallistu! -näyttely Hyvinkään kaupunginmuseolla joulukuussa 2015. (ks. hyvinkaa.fi/kaupunginmuseo) Näyttelyssä kotiseutukokemuksia esitellään suuren pelilaudan avulla, ja pelireittiä tarkastellessa konkretisoituu hyvin myös se, miksi Järvenpää ja Kerava ovat hyvin läheisessä yhteistyössä; maantieteellinen läheisyys on omaa luokkaansa verrattuna vaikkapa Hyvinkääseen tai Mäntsälään.

Lisätietoja myös mm. Nyman, Harri & Rissanen, Outi. Juuret ja juurettomuus Keski-Uudellamaalla. Paikallisuuden ja paikallisidentiteettien nykydokumentointihanke Karvanopat ja Kaukametsä. Tutkimusraportti 9.2.2015

Kommentointi poissa käytöstä

Vuoden 1900 Hyvinkää tieteiskirjallisuudessa

Yö oli valoisa kuin päivä. Näimme kaukaa [junareitin varrella] Hiitis-nimisen suuren meijerin, Haga-nimisen varustellun linnan, suuren Ryttylän kanteletehtaan ja ihastuttavalla paikalla sijaitsevan Erkylän kartanon, jonka omistaja on kuulemma hiljattain omalla kustannuksellaan perustanut maatalousakatemian. Hyvinkään kauppalassa, joka näinä päivinä kuuluu saaneen kaupunkioikeudet, pysähdyttiin kymmeneksi minuutiksi, missä ajassa ehdin luoda silmäyksen sikäläiseen hiekkakivitehtaaseen, ja lähempänä Helsinkiä ohitimme suuren kanuunavalimon. (suom. AL)

Topelius kirjoitti jo vuonna 1860 tieteistarinan Simeon Levis resa till Finland, jossa kuviteltiin tulevaisuuden Suomen vuonna 1900 nauttimaa vaurautta ja itsenäistä kukoistusta ulkomaalaisen Simeon Levin silmin. Kuvaukseen pääsi mukaan myös Topeliukselle monilta matkoilta tuttu Hyvinkään seutu, jonne hän visioi kaupunkioikeudet ja teollisuutta.

Tarina kuvastelee myös Topeliuksen rautateihin kohdistamia toiveita, sillä hän luotti muutenkin niiden vilkastuttavan talouselämää. Hän olikin yleisesti ottaen oikeassa, vaikka muutos vei hiukan kuviteltua kauemmin ja vaikka paikkakunnan myöhempi kiviteollisuus ei juuri hiekkakiveä käyttänyt. Erkylän kartanon omistaja oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Eskon koulun, joka oli varhainen kansakoulukokeilu ennen varsinaisen kansakoulun syntyä, joten lienee tuntunut luonnolliselta, että pian vuorossa olisi korkeampikin opinahjo. Sen sijaan saatiin Hyvinkäälle aikanaan pienviljelysneuvojaopisto.

Topeliuksen kootut os. http://www.topelius.fi

Artikkeli Topeliuksesta ja tulevaisuudenvisioista http://www.aikakone.org/arvostelut/k98topelius.htm

Ruotsink. teksti: Natten var ljus som en dag. Vi sågo på afstånd ett stort mejeri vid namn Hiitis, ett befästadt slott vid namn Haga, en stor kantelefabrik vid namn Ryttilä och ett hvitt slott med förtjusande läge vid namn Erkylä, hvars ägare lärer nyligen på egen bekostnad inrättat en landtbruksakademi. Vid köpingen Hyvinge, som dessa dagar lärer fått stadsprivilegier, rastades 10 minuter, under hvilken tid jag hann kasta en blick på den der belägna sandstensfabriken, och närmare Helsingfors passerades ett stort kanongjuteri.

Kommentointi poissa käytöstä

Valoa Hyvinkäälle

Milloin se tuntuu paistavan turhaan, milloin tuntuu että sitä säästellään turhaan. Hyvinkään katuvalaistus on puhuttanut ja aktivoinut paikkakuntalaisia tänä kesänä – kuten oikeastaan viimeiset sata vuotta. Nimimerkki ”Veronmaksajia” tiedusteli 18.3.1932 Hyvinkään Sanomissa katuvalojen käyttöä:

Nöyrä kysymys kauppalamme hallintoviranomaisille.
Mistä johtuu, että kauppalamme katuvalaistus hyvin usein palaa kirkkaalla auringon paisteella ja myöskin valoisina kuutamoöinä ja taas toisinaan erittäin pimeinä iltoina on vallan säkkipimeänä.
Luulisi tällaisen asian olevan helposti järjestettävissä jos vähänkin pidettäisiin huolta yhteisen omaisuuden säästämisestä. Viimeiseksi t.k. 15 päivää vasten klo 4.30 heräsin siihen, että valo lankesi ikkunasta seinälle. Luulin olevan naapurissa tulipalon ja hyppäsin ikkunaan jolloin näin, että katulyhty antoi sanotun valon.

Veronmaksajan viestistä näkyy, että ylimääräinen valo tuntui tuohon aikaan nykyistä räikeämmältä – keinovaloa oli paljon vähemmän, joten outoon aikaan näkyvä valo oli merkki vaarasta, tulipalosta. Nykyään moni on turtunut jonkinasteiseen valosaasteeseen.

Hyvinkäällä katuvalaistus on siinä mielessä erityisen kiinnostava aihe, että se oli aikoinaan myös ensimmäisiä taloudellisia hankkeita, jotka 100 vuotta sitten yhdistivät hyvinkääläistä yhdyskuntaa. Hämeen ja Uudenmaan, Hausjärven ja Nurmijärven rajalle syntynyt teollisuus- ja liikennekeskus oli hankalassa asemassa. Yhdyskunnassa olisi haluttu suunnitella ja kehittää omaa toimintaa, mutta kirkonkylissä ei ollut kiinnostusta rahoittaa itsenäiseksi pyrkivää rajaseutua. Itsenäistymistavoitteet taas etenivät hitaasti, eikä sillä välin voitu kerätä veroja yhdyskunnan omaan kehittämiseen.

Katuvaloja kuitenkin kaivattiin kipeästi keskustaan, ja hankkeen rahoittamiseksi alettiin kerätä torimaksua ja osallistumismaksua paikallisilta torimyyjiltä ja liikkeenomistajilta. 1910-luvulla toiminut valaistuskomitea ja sen keräämät rahat perustuivat vapaaehtoisuuteen, vaikka ennen pitkää hanke kävi liian hintavaksi ja hankalaksi toteuttaa vain yksityisin aloittein.

Kun maailmansota syttyi 1914, kuparilanka kallistui, ja lamppuja pystyttiin hankkimaan vain muutamia; lisäksi elokuvateatteri Harjula antoi käyttöön muutamia lamppuja. Vuoteen 1918 mennessä oli hankittu 45 sähkölamppua, jotka antoivat valoa auringon laskusta aamunkoitton.

Myöhemminkin, Hyvinkään itsenäistyttyä, nimenomaan kauppalan keräämät torimaksut käytettiin sähkövalaistukseen. Katuvalaistuksella on tärkeä vertauskuvallinen merkityksensä; joskus se on helppo kokea tuhlaukseksi, valoisina öinä säästö on helppo ymmärtää, mutta toisaalta valaistus tuo turvaa. Pimeät lamput voivat herättää alakuloisia mielikuvia, jotka tiivistyvät sanontaan ”viimeinen sammuttaa valot”. Mutta ainakin aloitteellisuus tässäkin asiassa voi tuottaa tulosta, nyt kuten ennenkin.

Lisää valaistusasiasta mm. Kustaa Hautalan kirjassa Hyvinkään seudun historia 1860-1950 (1951).

Kommentointi poissa käytöstä

Elää historiaa

Olen nyt puolisentoista vuotta tutkinut Hyvinkään seudun historiaa työkseni. Vajaan kahden vuoden päästä valmis käsikirjoitus jätetään kaupungille, ja kirjan pitäisi ilmestymän 100-vuotisjuhlapäiväksi vuonna 2017.

On jotain erityistä siinä, että voin tutkia ja kirjoittaa paikasta, jossa asun. Vanhat rakennukset, katulinjat ja entisajan asukkaat alkavat elää mielessä, kun liikun kaupungilla tai haja-asutusalueilla. On vanhoja tanssipaikkoja, entisiä malmioita, koskipaikkoja. Monista rakennuksista ja paikoista on enää vähän näkyviä jälkiä. Isotkin rakennukset, puutarhapalstat ja aukeat voivat hävitä. Mutta yllättävän sitkeästi tietyt tielinjat noudattavat kauan sitten poljettujen kärry- tai patikkapolkujen reittejä.

Välillä tuntuu siltä, että voin melkein kuulla vuoden 1918 taistelun äänet, kun saksalaiset lähestyivät punaisten asemia Palopuron ja Hyvinkäänkylän suunnilta. Muistitiedosta selviää, että joukkojen lähestyessä eivät opettajat liiemmin hötkyilleet. Koulupäivän piti kestää lauantaina kello kahteen, mutta kun alkoi kuulua laukausten ääniä, opettaja päätteli että paras lopettaa kello 12 maissa. Seuraavana maanantaina lapset, oltuaan piilossa Usmin tai Ridasjärven maisemissa vanhempien kanssa, jo palailivat koululle. Välitunnilla keskusteluissa juteltiin siitä, kuka oli kuollut tai vangittuna ja missä olisi hautajaisia. Ruoka oli tiukassa – muisteluiden mukaan lapset heräsivät jo pikkutunneilla jonottamaan leipää tai maitoa, jota joskus tuntien jonottamisen jälkeen sai – usein ei.

On myös paljon rauhallisempia maisemia, joita voi aavistella nykykaupungin läpi kulkiessaan. Jussintorin ja nykyisen torin paikkeilla oli valtionrautateiden puutarha, josta vielä muistona seisoo omenapuurivistö. Pääkatujen varsille voi kuvitella Mika Waltarin koulupoikana näkemät työläisjonot, jotka vaelsivat tehtaaseen töihin – ennen kaikkea villatehtaalle. Ja vaikka osa entisajan ihmisistä on voinut olla aikanaan sietämättömiä, riidanhaluisia, jahkailevia tai muuten vaan patalaiskoja, päällimmäisenä tunteena heitä ajatellessani mieleeni kuitenkin nousee ihailu.

Niin monia elämiä ja kertomuksia on ehditty nähdä näilläkin seuduilla, sille on vaikea tehdä oikeutta muutaman sadan sivun mittaisessa kirjassa. Keräämäni kuvat ja tiedot tulevat kuitenkin museon käyttöön ja hyödyttävät muitakin hankkeita, ja twitterissä ja facebook-sivuilla julkaisen myös mahdollisuuksien mukaan erilaisia havaintoja paikkakunnan historiasta.

Kommentointi poissa käytöstä