Posts tagged historia

Armfeltien aika – Kytäjä vuonna 1814

Tänään oli Kulkuriteatterin uusin ensi-ilta, kun Hyvinkääsalissa siirryttiin hetkeksi ”Armfeltien aikaan”. Näytelmässä tarkastellaan Katri Lehdon teoksessa Kytäjän mamsellin muistelmat kuvattuja Armfeltin sisaruksia. Näytelmässä luutnantti Carl Johan Armfelt suunnittelee avioliittoa nuoren Maijan kanssa, vaikka sekä ”Kallen” sukulaiset että neito itse haraavat vastaan. Valinnan mahdollisuudet vaihtelevat säädyn, iän ja varallisuuden mukaan. Millainen oli maailma ja Kytäjä, jota näytelmä kuvaa?

Armfeltien aikana Kytäjän ”Nääsin kartanosta” tuli varsinainen säätyläisperheen asuinkartano. Siellä oli oma kirjasto, palveluskuntaa räätälistä emännöitsijään, ja kartano oli myös monien sukujuhlien ja tapaamisten tapahtumapaikkana. Kartano oli siirtynyt Armfeltien sukupiiriin, kun Sofia Barck peri Kytäjän kartanon ensimmäiseltä mieheltään Gustav Wulfcronalta ja solmi uuden avioliiton Carl Armfeltin kanssa.

Näytelmän varttuneet Armfeltit ovat Sofian ja Carlin lapsia, joita elämä oli kohdellut vaihtelevasti. Vanhin tytär Hedvig Armfelt avioitui serkkunsa Erik Lorentz Armfeltin kanssa. Aviopari eli Nurmijärven Numlahdessa 1700-luvun lopulle, mutta monilapsinen perhe ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja mainitaan myöhemmin ”köyhinä Armfelteinä”. Katri Lehto on esittänyt elävän ja kiinnostavan tulkinnan Armfeltien ajan Kytäjästä teoksessaan Kytäjän mamsellin muistelmat. Vaikka Lehto kirjoitti Armfeltien kartanosta romaanimuodossa, hän käytti historiallisia lähteitä, ja teoksen avulla voi myös päästä alkuperäisten tapahtumien ja lähteiden jäljille.

51645289_306460796895436_6497257454001192960_o

Avioliitto oli 1800-luvulla varsinkin säätyläisnaiselle tärkeä osa odotettua elämänkulkua: perheen perustaminen, aviovaimon ja äidin tehtävät olivat monien toiveissa, mutta moni nainen joutui myös pettymään avioliittotoiveissaan. Armfeltien sukupiirissä oli monia naimattomiksi jääneitä naisia. Avioliitto voitiin solmia myös melko myöhäisellä iällä. Näytelmän Fredrika Charlotta Armfelt avioitui vuonna 1817 preussilaisen sotahistorioitsijan pojankanssa. Fredrika Charlotalle kuulunut, hänen appensa Johan Wilhelm von Archenholtzin kirjoittama historiateos on yhä tallessa Turun kaupunginkirjaston kokoelmissa (ks. https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/)

Mutta suvun miehetkään eivät kiirehtineet avioliittoon. ”Kalle” Armfelt näyttää solmineen hyvin lyhyeksi jäänen liiton nuoren maalaistytön, ”Maijan” (Maria Feldt) kanssa. Nurmijärven kirkonkirjat antavat asiakirjasta hiukan ristiriitaista tietoa, sillä avioliitto on merkitty solmituksi, mutta Armfeltin kuoltua hänen epäsäätyinen puolisonsa mainitaan kuitenkin neitsyenä (jungfru). Tapahtumasarjan seuraamista hankaloittaa se, että Nurmijärven kirkkoherrana oli juuri näytelmän aikoihin mies, jota kiinnostivat maallisemmat asiat kuin seurakunnan hoito. Siksi seurakunnan merkinnöissä saattaa olla ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä.

Nuorempi poika Kristoffer palveli Ranskan kuninkaan ruotsalaisrykmentissä (Régiment Royal Suédois) suureen vallankumoukseen asti. Hän solmi avioliiton vasta vuonna 1827, yli 60-vuotiaana. Morsian oli kolmikymppinen ”neitsytlaitos-neiti” Gustava Aurora Eneskjöld. ”Neitsytlaitos” oli naimattomille säätyläisnaisille tarjottu eläkejärjestely, johon suostunut nainen periaatteessa sitoutui naimattomuuteen. Kristoffer ja Gustava Aurora kuitenkin perustivat perheen ja saivat kolme lasta, joista Aurora Adelaide Armfelt peri Kytäjän. Nämä vaiheet häämöttävät näytelmän aikaan vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.

Armfeltien aikana kartanon torppien määrä kasvoi. Torppien eksoottiset nimet, esim. Austerlitz, ovat kiinnittäneet huomiota. On ajateltu, että nimet voisivat juontua Napoleonin sotiin osallistuneiden Armfeltin veljesten ajalta, siis 1800-luvun alkupuolelta.

Maalaiskartanon arjessa säätyeroja ei muistettu yhtä tarkkaan kuin kaupunkien säätyläispiireissä. Suomalaisen aatelin elämässä oli yhä tilaa myös mutkattomalle yhteiselämälle kartanon herrasväen, alustalaisten ja palvelijoiden kesken. Nuoret puuhailivat usein yhdessä marja- ja kalastusmatkoilla tai vuotuisjuhlien valmistelupuuhissa. Niinpä näytelmässä esiintyvä ikääntynyt Maria Magdalena Müller (Leena-mamselli) saattoi muistella nuoruutensa päiviä kartanon lasten kanssa.

Virallisemmissa yhteyksissä ja arvokkaissa juhlatilaisuuksissa eri säätyjen edustajat olivat kuitenkin erillään, ja avioliitto yli säätyrajojen saattoi olla melkoinen skandaali. Uusissa romaaneissa tuotiin esiin ajatus, että avioliitto tuli solmia ennen kaikkea rakkaudesta, mutta käytännössä monen oli pakko miettiä sitä, oliko puoliso kyllin varakas. Jopa aateliset, kuten ”köyhät Armfeltit”, saattoivat joutua taloudelliseen ahdinkoon harkitsemattoman tunneavioliiton seurauksena.

Näytelmän Kytäjällä kohtaavat maalaisemmat ja kaupunkilaisemmat säätyläistottumukset. Nykysuomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että autonomian ajan pääkaupunkina toimi Helsinki. Näytelmän tapahtumien aikaan pääkaupunkina toimi kuitenkin Turku. Myös köyhien Armfeltien puheissa haaveillaan sivumennen Turun seurapiireistä, joita Topi Artukka on käsitellyt julkaisuissaan. Kaupungissa toimivat tuolloin niin suuriruhtinaskunnan siviilihallinto, hovioikeus ja yliopisto kuin venäläinen sotilasjohtokin.

Toisaalta alenevaan säätykiertoon päätyneet naiset saattoivat joskus päätyä kaupungin paljon varjoisemmille kujille, tarkastusnaisiksi eli seksityöntekijöiksi, jotka joutuivat säännöllisesti poliisiasemalle tarkastettavaksi sukupuolitautien varalta. Tällaisestakin kohtalosta näytelmässä ohimennen varoitetaan, joskin historiallisesti ottaen tarkastusnaisia tunnetaan hiukan myöhemmiltä vuosikymmeniltä, kuten Kirsi Vainio-Korhosen uusi tutkimus osoittaa.

Armfeltien ajassa liikutaan usein komedian ja huumorin puolella, mutta elämä oli usein arvaamatonta ja armotonta. Moni joutui hautaamaan henkilökohtaiset toiveensa. Iloisen seurapiirikeskustelun ja juhlinnan taakse kätkeytyi myös köyhyyttä ja huolta huomisen toimeentulosta. Elämän epävarmuus näkyi myös siinä, että sairaudet riistivät monilta sekä puolison että lapset ennen aikojaan.

Kirjoittaja toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on ollut mukana kirjoittamassa näytelmäkäsikirjoitusta Leena Lehdon ja Benita Kivistön kanssa. Jäljellä oleviin näytöksiin voi tiedustella lippuja, lisätiedot Kulkuriteatterin sivuilta.

LUETTAVAA

”Armfelt-suvun naiset kirjanomistajina”, Opintokokoelma. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman jäljillä, https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/

Artukka, Topi: Kansainvälinen Turun seurahuone. Turun kaupungin tutkmuskatsauksia 3/2018. http://www.turku.fi/turku-tieto/julkaisut-ja-raportit/tutkimuskatsauksia-sarja

Artukka, Topi: Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa. Kaupungin varjoissa, arkistojen valossa. Sigillum, Turku 2018.

Lahtinen, Anu: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää & Siltala 2017.

Lehto, Katri: Kytäjän mamsellin muistelmat. Otava, Helsinki 1994.

Miettinen, Tiina: Iltahetki Hyömäen kartanossa https://kaurakarpio.blogspot.com/2019/01/iltahetki-hyomaen-kartanossa.html (17.1.2019)

Vainio-Korhonen, Kirsi: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa.

Vainio-Korhonen, Kirsi & Lahtinen, Anu: Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY, Helsinki 2015.

Mainokset

Kommentointi poissa käytöstä

Punaisen terrorin päivä Hyvinkäällä 18.2.1918

Huhtikuussa ja toukokuussa 2018 tulee kuluneeksi 100 vuotta Hyvinkään valtauksesta ja sen jälkeisistä kenttäoikeustuomioista. Sitä ennen, tänään 18.2., on kuitenkin sata vuotta Hyvinkään synkimmän punaisen terrorin päivä. Pari viikkoa aikaisemmin Hyvinkään lentävä osasto oli surmannut useita henkilöitä Hyvinkäällä, Kaukasissa ja Vihdissä. Helmikuun 18. päivänä punaiset pidättivät ja surmasivat kaikkiaan kahdeksan henkeä.

Surmatöihin on haettu selitystä ylhäältä tulleista käskyistä ja turkulaisesta lentävästä osastosta.  Mukana oli kuitenkin suurelta osin paikallisia punaisia, ja näiden punaisten hallusta löydettiin myöhemmin murhattujen omaisuutta.  Vangitsemisten välittömänä perusteena mainittiin aikalaislähteissä ja muisteluissa ”surullisenkuuluisa murhalista”. Samaan aikaan kun punaisen kunnallistoimikunnan jäsenet ja oikeus kovistelivat entisiltä kunnanisiltä kunnan varoja, punakaartilaiset tekivät heidän luonaan kotietsintöjä. Tällaisen etsinnän yhteydessä ilmeisesti löytyi lista tai listoja, joita arveltiin valkokaartilaisen nimiluetteloksi.

Murhille löytynee selitys siitä paikallisesta tilanteesta, jossa Hyvinkään punainen hallinto oli helmikuun puolivälissä. Hallinto kamppaili olemattomien varojen, huolestuttavien uutisten ja huhujen sekä hirvittävän tarvike- ja ruokapulan paineessa. Syrjäytetyn kunnallislautakunnan jäsenillä oli yhä hallussaan kunnan luottosekit ja kunnan arvopapereita. Lisäksi kaipailtiin torikassaa, johon oli koottu torimaksuja kauppiailta ja josta punainen hallinto selvästi toivoi apua rahapulaansa.

27336293_1530091140423294_7691626412693895503_n

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja ilmoitti helmikuun 1918 jälkipuoliskolla, että Hyvinkäällä oli saatu kiinni valkokaartilaisten nimilista ja tietoa asetilauksista. Tiedonantaja jätti mainitsematta, että 18.2.1918 Hyvinkäällä oli tämän johdosta teloitettu kahdeksan kuulusteluihin kutsuttua. Oikeastaan uhreja oli yhdeksän, sillä ammutuista Matilda Karolina Juhola oli viimeisillään raskaana. Hänet oli kutsuttu kuulusteluihin maan alle paenneen miehensä puolesta. Kuva on Hyvinkään kaupunginmuseon facebook-päivityksestä.

Pari päivää ennen murhia, 16.2.1918, punainen kunnallistoimikunta päätti, että jos julkinen lehtiuutinen ei saisi kunnan entisiä toimijoita tulemaan paikalle, asia siirrettäisiin syyttäjän käsittelyyn. Seuraavana päivänä, 17. helmikuuta, Hyvinkään työväen talolla kokoontui järjestyneen työväen kokous, jossa julistettiin, että punakaartin oli oltava aina valppaana, ”sillä Porvariston jarrutuksesta työväen pyrkimyksiä vastaan on tehtävä loppu”.  Luultavasti Hyvinkään kunnan varojen epäselvä tilanne ja työväen kokouksen antama kehotus toimivat yhtenä kimmokkeena seuraavan päivän väkivallanteoille.

Surmille oli joka tapauksessa paikallinen motiivi: valkoisen ”varjohallinnon” kitkeminen.  18.2.1918 useiden kotien ovilla seisoikin kaartilaisia, jotka vaativat epäiltyjä kuulusteluihin. Kahdeksan kuulusteluihin vietyä surmattiin. Uhrien joukossa oli pakkamestari Otto Sigfrid Heinonen, jota paikalliset arvostivat yhteiskuntaryhmään katsomatta. Helmikuun verityöt järkyttivät ihmisiä perin pohjin, ja myös punaisen siviilihallinnon papereissa näkyy korjausliike. Järjestäytyneen työväen kokous, joka oli 17.2. vaatinut punakaartilta tiukkoja toimia, ilmaisi nyt 21.2. vastalauseensa tapahtuneesta:

Työväen neuvosto joka toimii Sos.de puolueen poliittisena elimenä Paikkakunnalla, on yleistä tilannetta silmällä pitäen havainnut, tekoja joita ei edes sotilaallisessakaan tarkoituksessa voi pitää puolustettavana. Ja jotka Punasenkaarttin ylijohto ja Suomenkansanvaltuuskunta päiväkäskyssään ja julistuksissaan on ankarasti tuominnut. Kokous lausui myöskin paheksumis-lauseen näille menettelyille.

Kun Otto Sigfrid Heinonen haudattiin seurakunnan lahjoittamaan sukuhautaan, oli hautausmaa muistelijoiden mukaan täynnä väkeä. Paikalla oli punaisten aseistettuja partioita, eikä varsinaisia puheita uskallettu pitää. Muistelujen mukaan ainoan seppeleen laski kansakoulun johtokuntaan kuulunut Maija Rajala, joka samalla lausui: ”Totuus ei pala tulessakaan.”  Olojen arkaluontoisuutta kuvastanee se lakoninen tapa, jolla kirkolliskokous totesi, että ”pakkamestari Heinosen jälkeen” oli valittava uusi seurakunnan isännöitsijä.  Toukokuussa uskallettiin puhua suorasanaisesti murhasta.

Väkivallan uhka ei poistunut, joskaan tämän jälkeen Hyvinkäällä ei punaisen vallan aikana saanut surmansa kuin yksi henkilö. Maaliskuun lopussa Hyvinkään vallankumousoikeuden syyttäjä pyysi silti aseman seudulle oikeusapua ja sotilaallista voimaa, jotta järjestys saataisiin pysymään.

Uudenkylän koululla, Jokelan ja Kaukasten tehdasyhdyskuntien lähimaastossa, punakaartilaiset epäilivät opettajan järjestämää jatkokurssia valkokaartilaisten salaiseksi koulutuskurssiksi. Osallistuttuaan itse talven mittaan jatkokursseille punakaartin edustajat kuitenkin totesivat, ettei kursseilla käsitelty mitään epäilyttävää. Uudenkylän tapahtumat kirjattiin kyläkoulun johtokunnan pöytäkirjaan kesäkuussa 1918, ja kerrontatapa tuntuu korostavan, että asiallisella ja avoimella käytöksellä oli vältetty epäluulojen kärjistyminen ja pahemmat verityöt. Pöytäkirjaan kuitattiin myös, että opettajan pihalla oli ammuskeltu iltaisin, mutta koska ammukset eivät osuneet koskaan taloon, oli teot tulkittava lähinnä pelotteluksi. Pelottelukin jätti silti muistijäljet sekä aikuisiin että lapsiin.

Lisää vuoden 1918 tapahtumista Hyvinkäällä mm. blogin pitäjän teoksesta Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia (Siltala & Hyvinkään kaupunki 2017) http://www.siltalapublishing.fi/kirja/301/.  Hyvinkään kaupunginmuseo järjestää 21.4.2018 seminaarin vuoden 1918 tapahtumista Hyvinkäällä (Sisällissota Hyvinkäällä 1918 -seminaarin tiedot facebookissa).

kirjankansi2017

Kommentointi poissa käytöstä

”… enkä kuitenkaan voi sanoa mitään”

Kulkuriteatterin esitys Jää hyvästi Helene. Käsikirjoitus Anu Lahtinen, ohjaus Benita Kivistö. Ensi-ilta su 4.3. klo 15.00, muut: ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00. muut esitykset ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00 HYVINKÄÄN TAIDEMUSEOssa, Hämeenkatu 3 D, www.hyvinkaantaidemuseo.fi  Lippuja à 15 € voi ostaa 1.2.2018 alkaen Hyvinkään taidemuseon lipunmyynnistä.

”Yksinäisyys seisoo suurena ja syleilee minua.”
Helene Schjerfbeck Einar Reuterille

Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämää ja taidetta ovat dokumentoineet lukemattomat ihmiset. Eräs tärkeä tulkki oli taidehistorioitsija Pirjo Hämäläinen (1952-2017), joka teki pitkän ja monipuolisen päivätyön kulttuurin ja taiteen maailmassa. Hänen työllään oli erityisen suuri merkitys Hyvinkään kaupungille. Hämäläinen kirjoitti lukuisia teoksia hyvinkääläisistä taiteilijoista, hän julkaisi monipuolisesti kolumneja, ja hänen taideaiheiset facebook-päivityksensä olivat eloisia pienoisesseitä.

Hämäläinen harmitteli ja protestoi toistuvasti sitä, että monet naistaiteilijat ja -kirjailijat esitettiin hänen mielestään kovin eteerisinä ja ruumiittomina. Hyvinkään taiteilijahistoriaan niin vahvasti liittyvä Helene Schjerfbeck  oli hänen harmikseen saanut ”kuivakkaan ikäneidon” maineen.

Pirjo Hämäläisen toiveena ja tavoitteena oli, että ihmiset ymmärtäisivät myös Schjerfbeckin tunteet, niiden kiihkeyden ja ehdottomuuden. Hän muistutti, että Schjerfbeck rakastui useita kertoja elämässään. Yli 50-vuotiaana Schjerfbeck tutustui paljon nuorempaan metsänhoitaja Einar Reuteriin (1881-1968), joka oli myös taiteilija ja kirjailija (taiteilijanimi Ahtela). Schjerfbeck tapasi Reuterin ensi kertaa Hyvinkäällä. Kesällä 1918 Helene ja Einar viettivät pari viikkoa Tammisaaressa. Tuolta kesältä on Schjerfbeckin maalaus Purjehtija, mallina Einar Reuter. Taiteilijan valitsema pehmeä ja lämmin kuvaustapa kertoi Hämäläiselle Schjerfbeckin voimakkaista tunteista. Kirjeenvaihdon perusteella taiteilijoiden välillä on ollut joitakin läheisyyden hetkiä, joihin kirjeissä viitattiin kuitenkin vain viitteellisesti.

Seuraavana vuonna Reuter kihlautui ruotsalaisen naisen kanssa. Helene Schjerfbeck kertoo, että kihlausuutisesta lukiessaan hän huusi kuin lapsi, jolta viedään rakas lelu. Kirjeistä heijastuu kuvaamaton menetys ja suru menetetystä tulevaisuudesta. Schjerfbeck kuvasi toistuvasti sitä, miten suunnaton kipu ja kaipaus oli suhteessa siihen, mitä hänellä oli oikeus saattaa sanoiksi: ”Tuntuu, että sydämeni särkyy, enkä kuitenkaan voi sanoa mitään.” ”Tärkeimmät asiat sanotaan ohimennen. Kukaan ei huomaa mitään.”

Suhde Reuteriin ei kuitenkaan katkennut. Schjerfbeck kirjoitti hänelle lukemattomia kirjeitä ja viestejä, ja Reuter puolestaan omisti monissa julkaisuissaan huomionsa Schjerfbeckille, vaikka häntä on myöhemmin moitittu taiteilijan romantisoimisesta. Tämän kaksikon kohtalot kiehtoivat Pirjo Hämäläistä, ja hän halusi nimenomaan tuoda esiin Schjerfbeckin tunteiden voiman ja intohimon. Suunnitteilla ollut, aihetta käsittelevä työ jäi aikeeksi, kun Hämäläinen menehtyi äkillisesti alkuvuodesta 2017. Aiheesta käydyt keskustelut jäivät kuitenkin hänen ystäviensä mieliin, ja niiden tuloksena syntyi ajatus näytelmästä ”Jää hyvästi, rakas Helene”.

Näytelmätulkinnassa on haettu taustoitusta muun muassa Pirjo Hämäläisen toimittamasta teoksesta Taikavuorella. Muutoksen Vuodet 1902-1925 (WSOY 2001).

blogiteksti on alun perin julkaistu Kulkuriteatterin blogissa
http://www.kulkuriteatteri.fi/historiablogianu.htm

 

Kommentointi poissa käytöstä

Kirjasto, siellä aina ystävä

”Jipii, mennään kirjastoon! Siellä on seinät täynnä kirjoja ja voi leikkiä!” iloitsi eilen eräs parivuotias, jolle ei ole kukaan paljastanut, että joidenkin mielestä kirjasto on pölyinen ja tylsä paikka. Lapselle kirjasto on lähinnä Walk of Fame, jonka kuvakirja- ja leikkinurkkauksessa tapaa kaikki suuret tähdet kuten Maisa-hiiren, Lauri kilpa-auton, Myyrän ja Ti-Ti-Nallen.

Kun itse olen 40 vuotta käyttänyt samaa kaupunginkirjastoa, jotkut kirjakappaleet ovat käyneet melkein henkilökohtaisiksi tutuiksi. Tiede- ja tietokirjallisuus vanhenee hitaasti, joten samaista kotikirjaston kappaletta ehtii käyttää moneen kertaan. Tällä viikolla hain taas vaihteeksi käsiini lukioaikana lukemiani Erich Frommin kirjoja sekä Armas Salosen käännöksen Hammurabin laeista.

Samalla piti oikein erikseen ihailla sitä, miten julkinen kirjastolaitos on tehnyt mahdolliseksi monenlaisen tutkielma- ja tutkimustyön yliopistokaupungin ulkopuolella. 1990-luvun alussa Helsingin yliopiston kirjasto osoittautui vielä liian vaikeaksi palaksi lukiolaiselle (varastohakujärjestelmä ja tieteellinen luokittelu lannistivat toiveikkaan mutta ujon kävijän) joten lukiotutkielmat Mesopotamian laeista, saamelaisalueista ja lintukotolaisista syntyivät pääosin Hyvinkään kaupunginkirjaston kirjavalikoiman tuella.

Ja kirjavalikoimaa riitti. Oli Suomalaisten muinaisuskoa ja oli Hammurabin lakeja ja muita Armas Salosen iki-ihania teoksia. Osa käytetyistä teoksista, kuten Hammurabin lait, on nyttemmin päätynyt varastoon, mutta vielä niitä löytyy. Hyvinkään seudun historian kirjoittamiseen kirjasto tietysti tarjoaa vielä erityisen hyvät aineistot kotiseutukokoelmasta  historiateoksiin, joita eilettäin myös kannoin kirjaston tiskille uusintaa varten kohtuullisen määrän. (Uusiahan voi 5 kertaa, mutta kun tulee se kuudeskin…)

Kirjastossa on aina ystäviä niin kolmivuotiaille, myöhäisteineille kuin keski-ikäisillekin. Se on yksiselitteisesti yksi maailman parhaimmista paikoista, ja kun se on oma tuttu kirjasto kaikkine muistoineen ja tuttuine nurkkineen, sitä ei korvaa mikään.

Kommentointi poissa käytöstä

Ei menny huonosti, mut ei menny Hyvinkää …

Hyvinkään historiaa on nyt tuotu näyttämölle. Muutama kuva lauantain 21.2.2015 näytöksessä. Kuvassa mm. Tehtaan lakko 1901, erinäisiä kuntaliitosvisioita ja kuntatreffit alttarilla. Ironishumoristisen puoliksi improvisoidun esityksen tarjosi teatteri Päivölä Studio Donnerissa.

20150221_171319
20150221_175818
20150221_181109

Kommentointi poissa käytöstä