Posts tagged Kulkuriteatteri

Armfeltien aika – Kytäjä vuonna 1814

Tänään oli Kulkuriteatterin uusin ensi-ilta, kun Hyvinkääsalissa siirryttiin hetkeksi ”Armfeltien aikaan”. Näytelmässä tarkastellaan Katri Lehdon teoksessa Kytäjän mamsellin muistelmat kuvattuja Armfeltin sisaruksia. Näytelmässä luutnantti Carl Johan Armfelt suunnittelee avioliittoa nuoren Maijan kanssa, vaikka sekä ”Kallen” sukulaiset että neito itse haraavat vastaan. Valinnan mahdollisuudet vaihtelevat säädyn, iän ja varallisuuden mukaan. Millainen oli maailma ja Kytäjä, jota näytelmä kuvaa?

Armfeltien aikana Kytäjän ”Nääsin kartanosta” tuli varsinainen säätyläisperheen asuinkartano. Siellä oli oma kirjasto, palveluskuntaa räätälistä emännöitsijään, ja kartano oli myös monien sukujuhlien ja tapaamisten tapahtumapaikkana. Kartano oli siirtynyt Armfeltien sukupiiriin, kun Sofia Barck peri Kytäjän kartanon ensimmäiseltä mieheltään Gustav Wulfcronalta ja solmi uuden avioliiton Carl Armfeltin kanssa.

Näytelmän varttuneet Armfeltit ovat Sofian ja Carlin lapsia, joita elämä oli kohdellut vaihtelevasti. Vanhin tytär Hedvig Armfelt avioitui serkkunsa Erik Lorentz Armfeltin kanssa. Aviopari eli Nurmijärven Numlahdessa 1700-luvun lopulle, mutta monilapsinen perhe ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja mainitaan myöhemmin ”köyhinä Armfelteinä”. Katri Lehto on esittänyt elävän ja kiinnostavan tulkinnan Armfeltien ajan Kytäjästä teoksessaan Kytäjän mamsellin muistelmat. Vaikka Lehto kirjoitti Armfeltien kartanosta romaanimuodossa, hän käytti historiallisia lähteitä, ja teoksen avulla voi myös päästä alkuperäisten tapahtumien ja lähteiden jäljille.

51645289_306460796895436_6497257454001192960_o

Avioliitto oli 1800-luvulla varsinkin säätyläisnaiselle tärkeä osa odotettua elämänkulkua: perheen perustaminen, aviovaimon ja äidin tehtävät olivat monien toiveissa, mutta moni nainen joutui myös pettymään avioliittotoiveissaan. Armfeltien sukupiirissä oli monia naimattomiksi jääneitä naisia. Avioliitto voitiin solmia myös melko myöhäisellä iällä. Näytelmän Fredrika Charlotta Armfelt avioitui vuonna 1817 preussilaisen sotahistorioitsijan pojankanssa. Fredrika Charlotalle kuulunut, hänen appensa Johan Wilhelm von Archenholtzin kirjoittama historiateos on yhä tallessa Turun kaupunginkirjaston kokoelmissa (ks. https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/)

Mutta suvun miehetkään eivät kiirehtineet avioliittoon. ”Kalle” Armfelt näyttää solmineen hyvin lyhyeksi jäänen liiton nuoren maalaistytön, ”Maijan” (Maria Feldt) kanssa. Nurmijärven kirkonkirjat antavat asiakirjasta hiukan ristiriitaista tietoa, sillä avioliitto on merkitty solmituksi, mutta Armfeltin kuoltua hänen epäsäätyinen puolisonsa mainitaan kuitenkin neitsyenä (jungfru). Tapahtumasarjan seuraamista hankaloittaa se, että Nurmijärven kirkkoherrana oli juuri näytelmän aikoihin mies, jota kiinnostivat maallisemmat asiat kuin seurakunnan hoito. Siksi seurakunnan merkinnöissä saattaa olla ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä.

Nuorempi poika Kristoffer palveli Ranskan kuninkaan ruotsalaisrykmentissä (Régiment Royal Suédois) suureen vallankumoukseen asti. Hän solmi avioliiton vasta vuonna 1827, yli 60-vuotiaana. Morsian oli kolmikymppinen ”neitsytlaitos-neiti” Gustava Aurora Eneskjöld. ”Neitsytlaitos” oli naimattomille säätyläisnaisille tarjottu eläkejärjestely, johon suostunut nainen periaatteessa sitoutui naimattomuuteen. Kristoffer ja Gustava Aurora kuitenkin perustivat perheen ja saivat kolme lasta, joista Aurora Adelaide Armfelt peri Kytäjän. Nämä vaiheet häämöttävät näytelmän aikaan vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.

Armfeltien aikana kartanon torppien määrä kasvoi. Torppien eksoottiset nimet, esim. Austerlitz, ovat kiinnittäneet huomiota. On ajateltu, että nimet voisivat juontua Napoleonin sotiin osallistuneiden Armfeltin veljesten ajalta, siis 1800-luvun alkupuolelta.

Maalaiskartanon arjessa säätyeroja ei muistettu yhtä tarkkaan kuin kaupunkien säätyläispiireissä. Suomalaisen aatelin elämässä oli yhä tilaa myös mutkattomalle yhteiselämälle kartanon herrasväen, alustalaisten ja palvelijoiden kesken. Nuoret puuhailivat usein yhdessä marja- ja kalastusmatkoilla tai vuotuisjuhlien valmistelupuuhissa. Niinpä näytelmässä esiintyvä ikääntynyt Maria Magdalena Müller (Leena-mamselli) saattoi muistella nuoruutensa päiviä kartanon lasten kanssa.

Virallisemmissa yhteyksissä ja arvokkaissa juhlatilaisuuksissa eri säätyjen edustajat olivat kuitenkin erillään, ja avioliitto yli säätyrajojen saattoi olla melkoinen skandaali. Uusissa romaaneissa tuotiin esiin ajatus, että avioliitto tuli solmia ennen kaikkea rakkaudesta, mutta käytännössä monen oli pakko miettiä sitä, oliko puoliso kyllin varakas. Jopa aateliset, kuten ”köyhät Armfeltit”, saattoivat joutua taloudelliseen ahdinkoon harkitsemattoman tunneavioliiton seurauksena.

Näytelmän Kytäjällä kohtaavat maalaisemmat ja kaupunkilaisemmat säätyläistottumukset. Nykysuomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että autonomian ajan pääkaupunkina toimi Helsinki. Näytelmän tapahtumien aikaan pääkaupunkina toimi kuitenkin Turku. Myös köyhien Armfeltien puheissa haaveillaan sivumennen Turun seurapiireistä, joita Topi Artukka on käsitellyt julkaisuissaan. Kaupungissa toimivat tuolloin niin suuriruhtinaskunnan siviilihallinto, hovioikeus ja yliopisto kuin venäläinen sotilasjohtokin.

Toisaalta alenevaan säätykiertoon päätyneet naiset saattoivat joskus päätyä kaupungin paljon varjoisemmille kujille, tarkastusnaisiksi eli seksityöntekijöiksi, jotka joutuivat säännöllisesti poliisiasemalle tarkastettavaksi sukupuolitautien varalta. Tällaisestakin kohtalosta näytelmässä ohimennen varoitetaan, joskin historiallisesti ottaen tarkastusnaisia tunnetaan hiukan myöhemmiltä vuosikymmeniltä, kuten Kirsi Vainio-Korhosen uusi tutkimus osoittaa.

Armfeltien ajassa liikutaan usein komedian ja huumorin puolella, mutta elämä oli usein arvaamatonta ja armotonta. Moni joutui hautaamaan henkilökohtaiset toiveensa. Iloisen seurapiirikeskustelun ja juhlinnan taakse kätkeytyi myös köyhyyttä ja huolta huomisen toimeentulosta. Elämän epävarmuus näkyi myös siinä, että sairaudet riistivät monilta sekä puolison että lapset ennen aikojaan.

Kirjoittaja toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina Helsingin yliopistossa. Hän on ollut mukana kirjoittamassa näytelmäkäsikirjoitusta Leena Lehdon ja Benita Kivistön kanssa. Jäljellä oleviin näytöksiin voi tiedustella lippuja, lisätiedot Kulkuriteatterin sivuilta.

LUETTAVAA

”Armfelt-suvun naiset kirjanomistajina”, Opintokokoelma. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman jäljillä, https://opintokokoelma.wordpress.com/luetteloijan-arki/armfelt-suvun-naiset-kirjanomistajina/

Artukka, Topi: Kansainvälinen Turun seurahuone. Turun kaupungin tutkmuskatsauksia 3/2018. http://www.turku.fi/turku-tieto/julkaisut-ja-raportit/tutkimuskatsauksia-sarja

Artukka, Topi: Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa. Kaupungin varjoissa, arkistojen valossa. Sigillum, Turku 2018.

Lahtinen, Anu: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia. Hyvinkää & Siltala 2017.

Lehto, Katri: Kytäjän mamsellin muistelmat. Otava, Helsinki 1994.

Miettinen, Tiina: Iltahetki Hyömäen kartanossa https://kaurakarpio.blogspot.com/2019/01/iltahetki-hyomaen-kartanossa.html (17.1.2019)

Vainio-Korhonen, Kirsi: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa.

Vainio-Korhonen, Kirsi & Lahtinen, Anu: Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY, Helsinki 2015.

Mainokset

Kommentointi poissa käytöstä

”… enkä kuitenkaan voi sanoa mitään”

Kulkuriteatterin esitys Jää hyvästi Helene. Käsikirjoitus Anu Lahtinen, ohjaus Benita Kivistö. Ensi-ilta su 4.3. klo 15.00, muut: ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00. muut esitykset ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00 HYVINKÄÄN TAIDEMUSEOssa, Hämeenkatu 3 D, www.hyvinkaantaidemuseo.fi  Lippuja à 15 € voi ostaa 1.2.2018 alkaen Hyvinkään taidemuseon lipunmyynnistä.

”Yksinäisyys seisoo suurena ja syleilee minua.”
Helene Schjerfbeck Einar Reuterille

Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämää ja taidetta ovat dokumentoineet lukemattomat ihmiset. Eräs tärkeä tulkki oli taidehistorioitsija Pirjo Hämäläinen (1952-2017), joka teki pitkän ja monipuolisen päivätyön kulttuurin ja taiteen maailmassa. Hänen työllään oli erityisen suuri merkitys Hyvinkään kaupungille. Hämäläinen kirjoitti lukuisia teoksia hyvinkääläisistä taiteilijoista, hän julkaisi monipuolisesti kolumneja, ja hänen taideaiheiset facebook-päivityksensä olivat eloisia pienoisesseitä.

Hämäläinen harmitteli ja protestoi toistuvasti sitä, että monet naistaiteilijat ja -kirjailijat esitettiin hänen mielestään kovin eteerisinä ja ruumiittomina. Hyvinkään taiteilijahistoriaan niin vahvasti liittyvä Helene Schjerfbeck  oli hänen harmikseen saanut ”kuivakkaan ikäneidon” maineen.

Pirjo Hämäläisen toiveena ja tavoitteena oli, että ihmiset ymmärtäisivät myös Schjerfbeckin tunteet, niiden kiihkeyden ja ehdottomuuden. Hän muistutti, että Schjerfbeck rakastui useita kertoja elämässään. Yli 50-vuotiaana Schjerfbeck tutustui paljon nuorempaan metsänhoitaja Einar Reuteriin (1881-1968), joka oli myös taiteilija ja kirjailija (taiteilijanimi Ahtela). Schjerfbeck tapasi Reuterin ensi kertaa Hyvinkäällä. Kesällä 1918 Helene ja Einar viettivät pari viikkoa Tammisaaressa. Tuolta kesältä on Schjerfbeckin maalaus Purjehtija, mallina Einar Reuter. Taiteilijan valitsema pehmeä ja lämmin kuvaustapa kertoi Hämäläiselle Schjerfbeckin voimakkaista tunteista. Kirjeenvaihdon perusteella taiteilijoiden välillä on ollut joitakin läheisyyden hetkiä, joihin kirjeissä viitattiin kuitenkin vain viitteellisesti.

Seuraavana vuonna Reuter kihlautui ruotsalaisen naisen kanssa. Helene Schjerfbeck kertoo, että kihlausuutisesta lukiessaan hän huusi kuin lapsi, jolta viedään rakas lelu. Kirjeistä heijastuu kuvaamaton menetys ja suru menetetystä tulevaisuudesta. Schjerfbeck kuvasi toistuvasti sitä, miten suunnaton kipu ja kaipaus oli suhteessa siihen, mitä hänellä oli oikeus saattaa sanoiksi: ”Tuntuu, että sydämeni särkyy, enkä kuitenkaan voi sanoa mitään.” ”Tärkeimmät asiat sanotaan ohimennen. Kukaan ei huomaa mitään.”

Suhde Reuteriin ei kuitenkaan katkennut. Schjerfbeck kirjoitti hänelle lukemattomia kirjeitä ja viestejä, ja Reuter puolestaan omisti monissa julkaisuissaan huomionsa Schjerfbeckille, vaikka häntä on myöhemmin moitittu taiteilijan romantisoimisesta. Tämän kaksikon kohtalot kiehtoivat Pirjo Hämäläistä, ja hän halusi nimenomaan tuoda esiin Schjerfbeckin tunteiden voiman ja intohimon. Suunnitteilla ollut, aihetta käsittelevä työ jäi aikeeksi, kun Hämäläinen menehtyi äkillisesti alkuvuodesta 2017. Aiheesta käydyt keskustelut jäivät kuitenkin hänen ystäviensä mieliin, ja niiden tuloksena syntyi ajatus näytelmästä ”Jää hyvästi, rakas Helene”.

Näytelmätulkinnassa on haettu taustoitusta muun muassa Pirjo Hämäläisen toimittamasta teoksesta Taikavuorella. Muutoksen Vuodet 1902-1925 (WSOY 2001).

blogiteksti on alun perin julkaistu Kulkuriteatterin blogissa
http://www.kulkuriteatteri.fi/historiablogianu.htm

 

Kommentointi poissa käytöstä

Kreivitär ja Kirjavantolpan kuoppamökit

Blogiteksti on julkaistu aiemmin 19.9.2017 Kulkuriteatterin blogissa, osana Punainen rubiini -näytelmän uutisointia. Lisätietoja näytelmästä: http://www.kulkuriteatteri.fi/

Syyskuun alussa saavun KulkuriTeatterin puvustamolle radanviertä ja mietin tullessani kreivitär Marina de Heydeniä, joka saapui Pietarin suurkaupungista Hyvinkäälle hoitamaan murtunutta sydäntään. Marraskuussa hänen kokemuksensa, samoin kuin Pietarin, Kytäjän ja Hyvinkään aseman seutu, saadaan nähdä myös näyttämöllä.

Historiallinen näytelmä tarvitsee taustatyönsä. Viime heinäkuussa kokosin tietoja siitä ajankohdasta, vuodesta 1908, jolloin kreivitär saapui Hyvinkäälle. Olin juuri saanut painoon Hyvinkään seudun historian, joten minulla oli tuoreeltaan käsillä monenlaisia aiheeseen liittyviä lähteitä ja tietoja. Kuka tahansa voi muuten Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta hakea uutisia Hyvinkäästä ja seurata vaikkapa Uusimaa-lehden kautta, mitä seudulla oli meneillään.
[Linkki arkistoihin: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search ]

Hyvinkään seudun historiaa varten olin rakentanut kokonaiskäsityksen seudun kehityksestä vuosikymmenestä toiseen. Tietyn pysäytyskuvan, vuoden 1908, hahmotteleminen vaati hiukan toisenlaista lähestymistapaa. Totesin, että kreivitär von Heyden tuli Hyvinkäälle juuri sen vilkkaimman nousun aikaan.

Aseman seutu oli kuitenkin vilkastunut nopeasti 1900-luvun alussa. Paikkakuntaa piristivät yhtäältä Ossian Donnerin villatehdas ja toisaalta Hyvinkään Sanatorio ja terveysmatkailu. Terveen harjuilmaston vuoksi aseman seudulle oli muuttanut muun muassa taiteilija Helene Schjerfbeck.

Kun aseman seudulle muutti yhä enemmän väkeä, syntyi sekä tarvetta että halua rakentaa uutta. Uusia kouluja, yhteisiä juhla- ja ajanviettotiloja, julkisia rakennuksia ja kauppoja nousi toinen toisensa viereen. Hyvinkään aseman viereen oli vuonna 1907 noussut oma postitalo, Osuusliike Ahjolla oli monenlaisia liike- ja tuotantorakennuksia radan varressa, ja hiukan kaueampana kohosi rukoushuone ja tuonnempana raittiusyhdistyksen oma talo.

Uusi kivinen parantolarakennus ja Sanatorion aidatut, rauhalliset metsämaat tarjosivat uudenaikaista hoitoa järkkyneelle mielelle ja murtuneelle sydämelle. Linderien ja Munckien kartanoissa kreivitär saattoi myös tavata vertaistaan seuraa.

Yhteiskunnalliset erot olivat suunnattomia. Parantolassa ja kartanoilla vietettiin tavattoman ylellistä elämää, mutta Kirjavantolpan suunnalla ihmiset asuivat maakuoppamökeissä. Ei ihme, että maailmaa myös haluttiin muuttaa oikeudenmukaisemmaksi. Vuonna 1907 oli pidetty ensimmäiset eduskuntavaalit, ja sosialistit olivat menestyneet tehdasyhdyskunnassa hyvin.

Näkikö tavallinen hyvinkääläinen työnsä ja touhunsa keskeltä surun, jota kreivitär tunsi, ja olisiko tuntenut sympatiaa? Kreivitärten ja ruhtinaiden rakkaussurut ovat saattaneet tuntua yhtä etäiseltä ylellisyydeltä kuin sampanja ja kaviaari. Ja kuitenkin – useimmilla lienee kuitenkin ollut oma Nikolainsa, rakastettu sydämen valtias, vaikkei muiden silmissä ruhtinas olisi ollutkaan. Rakkaus ja suru tekee kreivittärestä tutun ja lähestyttävän myös modernille katsojalle.

 

Kommentointi poissa käytöstä

Ei missään voi niin riemuita

Kytäjän kartanolla on värikäs ja traaginenkin osansa Hyvinkään seudun historiassa, vaikka moni kaupunkilainen ei liene päässyt näkemään siitä tämänkään vertaa kuvia. Kartanon vaiheita on käsitellyt muun muassa kirjailija Katri Lehto esimerkiksi kirjassaan Kytäjän kreivitär. Marie Linderin elämä (1985). (Katri Lehdon toisesta kirjasta Kytäjän mamsellin muistelmat aiemmassa bloggauksessa.)

Kreivitär (tai paikkakuntalaisittain kreivinna) Marie Linder (1840-1870) oli Kytäjän kartanon emäntä ja eräs varhaisimmista Suomen naiskirjailijoista: hänen kirjansa En qvinna af vår tid (Aikamme nainen) herätti keskustelua ja hänen persoonansa kiehtoo vielä nykyäänkin. Yksi Marie Linderin elämää käsittelevä kulttuuriteos on Kulkuriteatterin syksyllä 2009 esittämä näytelmä Leiwo, joka on Katri Lehdon kirjoittama ja Leena K. Lehdon uudelleen sovittama.

Leiwo kertoo 1860-luvun Kytäjän elämästä. Ylioppilas Aleksanteri Rahkonen saapuu opettamaan lukutaitoa ja perustietoja kartanonherran perustamaan kouluun. Uudet opetukset herättävät jännitteitä paikallisyhteisössä. Kartanon kreivitär ja opettaja viehättyvät yhdessä Kytäjän luonnosta ja Suomen kulttuurista, hiukan toisistaankin, mutta epäsäätyisen kiintymyksen aavistuskin johtaa ristiriitoihin ja kasvaviin ongelmiin. Näihin historiallisfiktiivisiin puitteisiin Katri Lehto on punonut mukaan yhden Aleksanteri Rahkosen runoista nimeltä Leivo.

Paikallisten asukkaiden lisäksi tarinan sivuhenkilöinä esiintyvät muun muassa Krohnin perheen jäsenet, Ottilia ja Julius Krohn sekä jälkimmäisen vaimo Emma (Emilia). Kytäjän kartanolla pasteeraava  Julius Krohn (mm. kirjailija Aino Kallaksen tuleva isä), joka käänsi Runebergiä Rahkosen ja muutamien muiden kanssa, esiintyy intohimoisena suomenkielisen kulttuurin puolestapuhujana. Myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, Marie Linderin täti Aurora Karamzin piipahtaa näyttämöllä. On kiintoisaa nähdä nämä historialliset henkilöt sijoitettuina kotoisiin maisemiin, ja jatkoa täytynee lähiaikoina lukea yllämainitusta Kytäjän kreivitär -teoksesta.

Marie Linderin teoksesta 1800-luvun kirjallisuuskentässä ks. esim. Kati Launiksen artikkeli ”Rakennellut rakkaudet. Puheenvuoroja rakkaudesta naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa 1800-luvun puolivälin Suomessa”, teoksessa Hääkirja. Kirjoituksia rakkaudesta, romantiikasta ja sukupuolesta (toim. Susanna Paasonen), Taiteiden tutkimuksen laitos, Turku 1999.

Leiwo-näytelmä Aamupostissa
Leiwo-näytelmä Vartissa
Leiwo-näytelmä Hyvinkään Viikkopostissa

Leiwo-näytelmän arvio Aamupostissa

Teatteriohjaajan blogi

Kommentointi poissa käytöstä