Posts tagged Puolimatkan hautausmaa

Siviilihautajaiset Hyvinkäällä 1923

Tänä vuonna on kulunut 95 vuotta siitä, kun Suomessa astui voimaan uskonvapauslaki. Monille kyse oli tervetulleesta uudistuksesta, mutta suuri osa jäi edelleen kirkon huomaan. Hyvinkäällä tätä raportoi kirkkoherra Akseli Renvall päiväkirjamerkinnöissään:

Uskonvapauslaki astui voimaan vuoden alussa. Se antoi mm. oikeuden kirkon vihollisille erota kirkon yhteydestä. Tätä oikeutta käytti 23 miestä ja 27 naista eli yhteensä 50 henkeä. Heitä seurasi 22 alle 15 v. olevaa lasta, joten kirkonkirjoista poistettujen luku oli kaikkiaan 72. Eronneet olivat kommunisteja ja punakaartilaisia paitsi 1 nainen ja 3 nuorta miestä, tilallisten poikia, jotka olivat russelilaisia [myöh. Jehovan todistajia, huom AL]. Kaikki liittyivät siviilirekisteriin. Kun ensimmäinen kirkosta eronnut kuoli ja haudattiin seurakunnan hautausmaahan, tulivat sinne kommunistit, torvisoittokunta ja punaiset liput etunenällä ja heidän mukanaan suuri uteliaitten luku. Tilaisuutta käyttivät kommunistit hyväkseen pitäen pidemmän puheen (Albert Kallio) kristillisyyttä ja kirkon katsantokantaa vastaan. Kirkkoneuvosto oli sen tähden pakotettu määräämään miten vastaisuudessa on meneteltävä kirkosta luopuneita haudattaessa.

Aivan täyttä varmuutta en kevyellä tiedonhaulla löytänyt, mutta Suomen Työmiehen 15.5.1923 julkaiseman kuolinilmoituksen perusteella voisi ajatella, että kirkkoherran kuvaama tilaisuus oli 20.5.1923 järjestetty Edvard Tervolinin hautajaisjuhla.
Kirkkoherran hengessä (ja seurakunnan tiedotteen pohjalta) uutisoi asiasta myös Riihimäen Sanomat 31.5.1923:

Hyvinkään historiaa

Kirkkoherran mainitsema Albert Kallio oli hyvinkäälle juurtuneen Paavonkallion suvun vesoja, kunnallislautakunnan jäsen ja Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kansanedustaja, kunnes ko. puolue lakkautettiin elokuussa 1923. Suvusta oli noussut myös uskovaista väkeä ja kansansivistysväkeä, mutta Albert Kallion perhe omaksui sosialistisen aatteen. Vuonna 1918 Albert Kallio oli johtanut punaisessa hallinnossa Hyvinkään villatehtaiden tuolloin hyvin vähäistä tuotantoa, ja hautajaistilaisuudessa samoin kuin kirkkoherran sanavalinnoissa tuntuu olevan myös vuoden 1918 kaikuja.

Albert Kallion tytär Aino Lydia Kallio loikkasi itään ja hänet tunnuttiin sota-aikaan ns. Moskovan Tiltuna. Aiheesta on kirjoittanut lyhyesti hyvinkääläinen taidehistorioitsija ja kolumnisti Pirjo Hämäläinen (1952-2017) (https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2435172-moskovan-ja-iitin-tiltu).

Lainaus on teoksesta ”Rakentajapapin päiväkirja 1916-1944. Hyvinkään seurakunnan alkutaival kirkkoherra Akseli Renvallin merkintöjen mukaan.” Toim. Solveig Crusell, Heikki Keravuori, Juha Koivulahti. Hyvinkään seurakunta, Hyvinkää 2008, 43.

Mainokset

Kommentointi poissa käytöstä

Pilvien varjo yli niityjen vihantain

Juhannusruusut kukkivat kesäkuussa niin runsaina, että vein niiden valkoista loistoa Hyvinkään Puolimatkan hautausmaalle. Sukulaisten hautojen lisäksi piipahdin erään sankarivainajan haudalla. Kuulin hänestä silloin tällöin lapsena – hän kaatui jatkosodan alkupuolella.

Leski kertoi joskus (1940-luvulla) olleensa iltamyöhällä pyörämatkalla kauppalan halki, kun hänen mieleensä juolahti viedä kukkia vainajan haudalle. Myöhemmin unessa puoliso oli tullut kiittämään häntä muistamisesta. Tarinaa ei tarvitse ajatella unta todemmaksi, kaunis se joka tapauksessa oli.

Useimmiten olen ajatellut tämän vainajan elämää hänen leskensä kautta. Tällä kertaa jäin miettimään myös sitä, mitä kaikkea mies itse ehti elämässään saada ja menettää. Hän taisi olla kaatuessaan noin 29-vuotias. Hiukan aikaisemmin aviopari oli saanut kaksostyttäret, jotka kuitenkin menehtyivät. Joskus voi olla vaikea muistaa, että pari sukupolvea sitten vaikeat kotisynnytykset ovat olleet arkea ja vastasyntyneiden, varsinkin etuajassa syntyneiden kaksosten, hoitomahdollisuudet todella rajalliset. Ehkä välirauhan poikkeusoloilla oli vaikutuksensa lasten selviytymismahdollisuuksiin. Kuolinilmoitukseen merkittiin tyttärien nimet ja lakoninen sitaatti ”Herra antoi, herra otti.”

Kaatuessaan Kämärillä syyspuolella 1941 tämä hyvinkääläismies oli menettänyt hyvän osan nuoruuttaan talvisotaan; hänestä oli tullut isä, mutta vain lyhyeksi aikaa ennen tyttärien menehtymistä. Hänen kaatuessaan menivät nuoren pariskunnan tulevaisuudentoiveet, ja lesken elämä oli hyvin toisenlaista myöhempinä jälleenrakentamisen vuosina. Tällaisia menetyksiä, joita Helsingin Sanomien kuukausiliite hiljan pohti,  pystyy ehkä nyky-Suomessa hahmottamaan parhaiten, jos suuntaa katseensa nykymaailman sotaisille kriisialueille ja miettii vaikkapa irakilaisleskien asemaa.

Näitä ajatellessani, haudoilla tai muuten, tekee usein mieli lainata Mämmilä-sarjakuvan sotamuistoihin vajonnutta henkilöhahmoa: ”Mitäs muisteluista… Kuhan ei kenenkään tarttis ennää kokkee.”

Kommentointi poissa käytöstä