Posts tagged Hyvinkää kirjallisuudessa

Vuokkometsissä

Ainakin jokunen vuosikymmen sitten äitienpäivän aamuina nuorten polkupyöräilijöiden matka vei Ahdenkalliontien suunnalle, valkovuokkojen ja sinivuokkojen etsintään. Auringon viisto valo siivilöityi puiden vaalean vihreän läpi kukkiin, joissa valkoinen väri hallitsi. Ehkä sieltä main oli poimittu myös ne sinivuokot, jotka tilanomistaja ja filantrooppi Minette Donner (synt. Munck, 1848-1922) on ikuistanut akvarellityöhönsä.

Minette Donnerin elämää ja toimintaa on kuvattu esimerkiksi suomalaisen opettajan ja yhteiskuntavaikuttajan Maikki Fribergin muistelmissa. Hän oli syntyjään Munck. Hänen isänsä oli Helsingin yliopiston (silloin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston) sijaiskansleri, ja perheellä oli hallussaan Hausjärven Erkylän kartano, jonka maista myöhemmin erotettiin Ahdenkallion kartanon alueet. Maaomistukset ulottuivat Hyvinkään tulevaan keskustaan asti, ja niistä Minette lahjoitti myöhemmin Hyvinkäälle sekä Hämeenkadun koulun, urheilukentän että uuden kirkon maa-alueet. Minette toimi myös hyväntekeväisyydessä ja organisoi routavuosien suuren adressin keräämistä, ja häneltä riitti aikaa niin martoille kuin Naisasialiitto Unionille.

Akvarellitöissään Minette kuvasi yksityisempiä näkymiä, kukka-asetelmia, ulkomaanmatkojen maisemia tai kotikartanoiden näkymiä. Akvarellit ovat vapaan impressionistisia ja ilmavia. Minetten akvarellit eivät Pauline Bonsdorffin mukaan olleet ”ensisijaisesti muita varten, ne ovat tapa olla itsensä kanssa, mahdollisesti luonnon ja sen kautta jonkun suuremman kanssa, tai poismenneiden kanssa”. Lepää niissä silti ulkopuolisenkin katsojan silmä. Akvarelleista on vuonna 1992 laadittu pieni näyttelyjulkaisu Minette Donner. Piirteitä (kirjoittajat Pauline von Bonsdorff & Lea Bergström).

Mainokset

Kommentointi poissa käytöstä

Helene Schjerfbeck & Hyvinkää

Taiteilija Helene Schjerfbeck (1862 – 1946) asui Hyvinkäällä yli kaksikymmentä vuotta, ja monissa kuuluisissa teoksissaan hän kuvaa paikallisia asukkaita. Schjerfbeck piirsi myös luonnoksia esimerkiksi aseman seudulla liikkuvista ihmisistä. Tuohon aikaan siirtolaiset matkustivat Hyvinkää-Hanko -rataa pitkin kohti Amerikkaa ja rautatien tuntumasta löytyi paljon kuvattavaa:

…yhtä asiaa täällä voi tehdä, luonnostella, ja minä tutkin _ryhmiä_, erityisesti perjantaisin, jolloin emigrantit matkustavat ohi. Juuri sitä haluaisin tehdä, jos vain saan voimia monen mallin kanssa ulkona työskentelemiseen, ensi kesänä. … kaikki täytyy tehdä silmänräpäyksessä, ajattelematta taiteellisuutta tai suhteita, aika ei riitä muuhun kuin rytmien tutkimiseen. (Konttinen 2004, 221)

Pienellä paikkakunnalla taiteilija herätti myös epäluuloja ja kummastusta piirrosvälineineen. Mallien puuttuessa Schjerfbeck otti kohteekseen kukat ja asetelmat, kuten hän kertoi ystävälleen:

Sanoit aikovasi maalata omenankukkia, ja niin täytyi sitten minunkin! Mutta eivät ne ole minun raskasta kättäni varten, hukuin siihen sotkuun ja niin tuli eräs tuulinen päivä, vei kaiken ja vapautti minut. Nyt minulla on eräs tyttö, eräs poliisinrouva ja äiti, jotka istuvat vuorotellen ja olen lisäksi yrittänyt kuvata kukkia. (Konttinen 2004, 245.)

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen mukaan Helene löysi maalaamisen ilon uudelleen Hyvinkäällä, vaikka etääntyikin Helsingin taide-elämästä ja joutui omistamaan paljon aikaansa huolehtiakseen vanhasta äidistään. Taiteilija piti edelleen yhteyttä opiskeluaikoinaan saamiinsa taiteilijaystäviin. Muuan vierailija kuvasi Helen asuntoa:

Huvilan edessä oli perunamaa syysmustine varsineen, puoleksi paleltunutta, vanhanroosanväristä floksia ja kehäkukkia… Hän otti minut vastaan hiljaisella, hienotunteisella rakastettavuudella. Menin omenantuoksuisen porstuan ja suurehkon, viihtyisän, yksinkertaisesti kalustetun huoneen [keittiön!] läpi melkein askeettiseen kamariin. Muistan vain pyöreän pöydän, öljylampun uhkaavan korkean ja hennon jalustan päässä ja seinällä Holbein-jäljennöksen. (Konttinen 2004, 254)

Nyttemin Hyvinkäältä on purettu talot, joissa Helene asui, ja näkyvimmin hänestä muistuttavat muistomerkki ”Ovi” Hämeenkadun alussa sekä pienempi, paikala sijainneesta talosta kertova muistolaatta ”nykyisen Kalevan tornin” seinässä (eli Riihimäenkatu 2:n kerrostalohan se siinä). Myöhemmin Schjerfbeck muutti hiukan syrjäisempään, ”kuvakirjan taloksi” kutsumaansa taloon, jota hän kuvasi näin:

Olenko kertonut koivujen hienosta vihreästä pitsistä, joka liehuu kattomme yläpuolella – liehuu sinne tänne. Aamulla viiden tienoissa kaihtimeni vedetään ylös ja auringonläikässä tanssivat hentojen oksien varjot. Piha on niin kaunis ja on paras voikukka-aika – illalla istutaan ulkona, penkillä ikkunoiden alla – ympäröivässä metsän köynnöksessä ja keskelle jävässä pyöreässä sireenimajassa on jotain teatterimaista… (Konttinen 2004, 333-334)

Hyvinkään taidemuseosta löytyy Schjerfbeck-huone, jossa esitellään hänen hyvinkääläisiä mallejaan. Tosin komeammat kokoelmat ovat Riihimäellä (jonka taidemuseon kauppakin on nimeltän Helene). Aamupostissa todettiin kesällä 2009, että periaatteessa Schjerfbeck voisi olla alueen tärkeä taiteellinen supertähti.

Sitä odotellessa vielä muutamia Schjerfbeckin omia tunnelmia Hyvinkäältä, poimittu Riitta Konttisen kirjoittamasta elämäkerrasta Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä (Otava, Helsinki 2004). Kirjekatkelmista ilmenee, että vaikka Hyvinkää oli pieni paikkakunta, siellä liikkui välillä paljonkin väkeä. Parantolan kesävieraille järjestettiin konsertteja, sirkusohjelmaa, tanssia ja elokuvia. Helene raportoi, että teillä liikui ”paljon juutalaisia ja kreikkalaisia… kun äiti meni käymään kotileipomossa, siellä istui upseeri pidellen naisihmistä sylissään!” (Konttinen 2004, 218)

Kesällä 1907 paikkakunnalla liikkui myös iso venäläisten sotilaiden joukko.

Täällä on kuin kylpyläpaikassa, ihmisiä ja elämää, ja viikko sitten meillä oli venäläisten invaasio, vähän isompi kuin sinun, 10.000 miestä. Se merkitsi suurten manöövereiden alkamista … mutta kolmen päivän kuluttua he lähtivät muualle … hirvittävä, surullinen näky, monilla oli jalat haavoilla ja he raahautuivat eteenpäin tukien itseään johonkin, ja nämä tuhannet vailla työtä ja ammattia! … (Konttinen 2004, 218, 219)

Myöhemmin paikkakunnalle ratsasti kasakkajoukko solmuruoskineen. Helenen kuvauksen mukaan he ratsastelivat hänenkin talonsa ympärillä ja ammuskelivat ilmaan.

Ihmiset sanoivat ’mitä tämä merkitsee, he _sanovat_ että se on leikkiä’, ehkä heille tekee hyvää kuitenkin nähdä tämä…” (Konttinen 2004, 218, 219)

Äitinsä kuoltua Helene Schjerfbeck muutti vuonna 1925 Tammisaareen, josta löysi oman viehätyksensä, mutta muisteli toisaalta Hyvinkäätäkin:

Hyvinkäällä ihmiset olivat villejä ja löivät toisensa kuoliaiksi, mutta sanoivat välillä jotain runollista ja tunteenomaista – täällä puhutaan kaduilla ruuasta. (Konttinen 2004, 348)

Leave a comment »

Kytäjän mamsellin muistelmat

Katri Lehto on  kaunokirjallisissa ja historiallisissa teoksissaan käsitellyt erityisesti Kytäjän seudun menneisyyttä. Romaanissaan Kytäjän mamsellin muistelmat (Otava, 1994) hän kuvaa Kytäjän mamsellin, Maria Magdalena Müllerin (1758-1833) elämänvaiheita. 1700-luvun lopulla Kytäjän kuvitellut asukkaat suuntautuvat lähinnä Lopen ja Nurmijärven suuntaan, vaikka Hyvinkäänkyläkin mainitaan. Romaanissa Kytäjän maisemiin kuvataan iloista seurapiirielämää ja toisaalta metsäretkiä:

Härkähaan mättäiden välissä kierrellessämme kadotimme suunnan, taivas meni pilveen ja tuulikin kääntyi. Yhtäkkiä emme enää tienneet, missä olimme, tai mihin suuntaan meidän olisi kuljettava päästäksemme kotiin. Kutsuimme kellokashärkää Musikanttia, mutta helähdystäkään ei kuulunut.
(…) Puiden välistä pilkotti tuntemattomia metsälampia, joiden pinnalla äänettömät
kaakkurit soutelivat. Muurahaispesä oli revitty auki – karhuko oli ollut kulkemassa? Korppi raakkui – kuikka huusi – pelotti ja väsyttikin – oksien risahtelukin säpsähdytti.
Yhtäkkiä edessä oli korkea kallio, äkkijyrkkä ja puunlatvojen yli kohoava. Kiersimme loivemmalta puolelta sen laelle, josta näkyi joka puolelle.
Hedda arveli tuntevansa paikan (…) Sen täytyi olla Jaaninkallio, ja ympärillä levisi Piilonkorpi, jonka kautta talvisin ajettiin Hyvinkäälle ja Arolammille ja Hämeenlinnan tielle. Jokea ei näkynyt, vain pajukkoa ja juolukan varsia siellä missä se kiemurteli Säkkiniemeen päin.
Juuri täällä oli tapahtunut se kauhea asia, josta syksyiltaisin piikojen kehrätessä kerrottiin marjastajien pelottelemiseksi.
Hedda kertoi: ”Se paimentyttö oli ollut marjassa, niin kuin mekin, oli eksynyt seuralaisistaan ja harhaillut ympäriinsä, niin kuin mekin. Metsänpeikko sen oli viekotellut yhä kauemmas ja kauemmas, osaahan peikko kääntää ja taikoa ihmisen silmät niin ettei selvääkään polkua erota pensaikosta. Luulee, että aurinko laskee itään ja vasen käsi näyttää oikeaan, ja eksynyt lähtee kulkemaan peikon ohjaamana suoraan hetteiseen suohon.”

Kallio lienee samainen Jaanankallio, joka nyttemmin mainitaan kiipeilijöiden reittivinkeissä.

Myös vuosien 1808-1809 tapahtumia kuvataan:

Huhut kertoivat venäläisten joukkojen matkaavan vapaasti suurta rantatietä Turkuun päin. (…) Niin sitten eräänä maaliskuun aikaisena aamuna Herusten mäellä tiedustelijana ollut renki toi tiedon: ”Nyt niitä tulee!” Minä olin tuvassa ja riensin soittamaan vellikelloa, niin kuin oli sovittu. Nopeasti soitto hälytti miehet kylän puolelta kartanolle, kaikki omine aseineen, sirpit ja viikatteet mukana, ellei muuta ollut. Samaan aikaan naiset, lapset ja vanhukset pakenivat metsään, Pihattomäkeen, ”niin kuin aina ennenkin”. Minä lähetin piiat Tuttulannummen latoon, jonne oli aikaisemmin viety leipää ja lihaa. Itse jäin pakkaamaan pöytähopeita, jotka Carl Johan oli määrännyt piilotettavaksi kellariin kivien alle.
Joukkoa taisi olla toistasataa miestä, jokaisella jotain kättä pitempää. Carl Johan itse odotti kahden pienen messinkitykkinsä kanssa rantatörmällä. Miehet hän määräsi rakennusten taakse väijyksiin. Vasta kun vihollinen olisi jäällä, ryhdyttäisiin vastarintaan. Avoimelle järvenselälle heidät olisi helppo ampumalla pysähdyttää.
Katselin peräkamarin ikkunasta, miten viholliset lähestyivät kahtena osastona – toinen lähti Vuohenristiltä joen yli ja kaarsi Perkiönniitun sivuitse kohti kartanoa, toinen näytti tulevan suoraan jään poikki vastatuuleen. Kyllä se vallan uhkaavalta näytti, vaikka tykkejä ei ollutkaan, eikä myöskään ratsuväkeä, ja miehet näyttivät kovasti kamppailevan kylmässä tuulessa.
Sitten Carl Johan määräsi ammuttavaksi varoituslaukauksen. Luodit tupruttivat lunta joukon eteen, ja siihen se pysähtyi. Johtajana etenevä, töyhtöhattuinen upseeri veti esiin ratsupiiskaan kiinnitetyn valkoisen vaatteen, jota heilutellenhän asteli hitaasti eteenpäin.

Kirja esittää myös erään selityksen Kytäjän kartanoa toisinaan vaivanneelle huonolle onnelle, mutta siitä tarkemmin itse teoksessa.

Kommentointi poissa käytöstä

Ollin Hyvinkää

Pakinoitsija Olli, oikealta nimeltään Väinö Nuorteva (vuoteen 1919 Nyberg), on edelleen suomalaisen pakinoinnin mestareita. Näytteitä pakinoista löytyy vaikkapa YLEn Elävästä Arkistosta. 12.12.2009 tulee kuluneeksi 110 vuotta Ollin syntymästä, kuten Suomen Kirjailijaliitto merkkipäivälistassaan muistuttaa. Mäntsälän poika ehti pakinoissaan kattaa kaiken maailman uutiset.

Vuoden 1926 Lipeäkala-huumorijulkaisussa Olli hymähteli nuoren tasavallan matkakäsikirjojen luonteelle ja tarjosi oman versionsa ”Suomen tasavalta taskussa. Pieni matkaopas”, joka oli ”tarkoitettu lisäämään luonnonihanaa maatamme koskevien luotettavien ja täysipainoisten matkakäsikirjojen puutetta”. ”Yleisön pyynnöstä” koko matkakäsikirja ei vielä nähnyt päivänvaloa, mutta ”otteina” esiteltyjen Suomenlinnan ja Viipurin esittelyjen väliin mahtui myös Hyvinkään esittely:

Hyvinkää
on välttämätön kaikille, jotka harrastavat käymistä Suomen eri paikkakunnilla. Luonnonihanalla paikalla sijaitsevan Hyvinkään hiivatehtaan hiiva aiheuttaa käymistä kaikkialla. Hyvinkään matkailijat kuitenkin yleensä käyvät ainoastaan rautatieravintolassa.

Hyvinkäältä Viipuriin
Hyvinkäältä voi matkustaa Viipuriin kahta tietä, itäistä ja läntistä.
Itäistä tietä mennään junalla Kouvolan kautta. Tämä matka ei tarjoa mitään erikoisempia nähtävyyksiä, vaikka se suoritettaisiin makuuvaunussakin, sillä eri hyttien väliset seinät ovat läpinäkymättömät.
Läntistä tietä pääsee Hyvinkäältä Viipuriin noudattamalla reittiä Hyvinkää – Hanko – Hull – Liverpool – New York – San Francisco – Tokio – Vladivostok – Pietari – Valkeasaari – Viipuri. Tämä reitii vie kyllä jonkinverran enemmän aikaa, mutta tarjoaa vaihtelevampia näköaloja.

Olli (Väinö Nuorteva): ”Suomen tasavalta taskussa. Pieni matkaopas.” Lipeäkala. Hauska kirja. Toimittanut Hän Itse. Kuvittanut Alb. Gebhard. Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki 1926.

Kommentointi poissa käytöstä

Saima Harmajan Hyvinkää

Saima Harmaja (1913-1937), nuoren Suomen nuorena nukkunut runoilijatoivo, vieraili joitakin aikoja Hyvinkään Sanatoriumissa, missä häntä hoidettiin. Noilta ajoilta on säilynyt päiväkirjamerkintöjä ja runoja, jotka heijastelevat nuoren ihmisen – ja vielä elämästään kamppailevan, tuberkuloosia sairastavan nuoren – kiihkeitä tuntoja. Ei ihme, jos vierailut Hyvinkäällä herättivät raskaita ajatuksia, vaikka Saima kuvasi myös metsien ja luonnon rauhoittavaa vaikutusta. Alla joitakin otteita päiväkirjamerkinnöistä.

13.10.1929 Hyvinkäällä.
Sunnuntai. Pilvet peittivät taivaan. On aivan tyyntä. Ja niin hiljaista, kuin olisi kaikki elämä kuollut pois. Vain kirkonkellot soivat kaukaa syyttäen, kutsuen, pakottaen ajattelemaan. Ne hermostuttavat minua. En tahdo ajatella. Näin kun makaan leposohvalla pieluksien välissä ja hento pitsi liittyy hitaasti valkeaan nenäliinaan, on paljon parempi. Olen ajatellut tarpeeksi niinä kuutenatoista vuotena, jotka olen elänyt. En jaksa enää, tahdon olla niinkuin muut. Ennen kaikkea, tahdon levätä.
Pium – paum. Imeellinen syvä ääni, tumma kuin yö, ääretöntä murhetta täynnä. Koko luonto kuuntelee sitä äänettömänä. Mäntyjen humina on vaiennut, ja loistava koivukin, jonka kultainen huntu harvenee joka päivä, on alakuloisen näköinen. Voi, metsä on harras, vain minä en jaksa enää rukoilla …
Pium – paum. Toivon, ettei taivaassa ole kirkonkelloja. Ei, varmastikaan ei siellä niitä ole. Siellä on vain hiljaisuus, ei minkään sunnuntain kuollut äänettömyys, vaan suloinen, salaperäinen hiljaisuus, elävämpi ääniä.

20.12.1929
Aamu. Sataa. Tiet ovat valkeat kuurasta.
Miksi sanoin öitä pahimmiksi? Voi, aamuthan ne ovat, valkeat, raskaat aamut, jolloin varmasti tietää, ettei mitään vapahdusta ole tullut. Että on taas elettävä yksi päivä – ei elettävä, vaan annettava sen liukua hitaasti ohitse. Ja kuitenkin olen niin nuori, ja kuitenkin ovat neilikat edessäni niin punaisia, niin punaisia. Mutta tiet ovat jo valkeat kuurasta.

25.10.1929
… Ajattele, Outi kirjoitti kuulleensa, että Waltari on myös täällä Hyvinkäällä.

5.11.1929.
Mika [Waltari] oli täällä. Hän luki runoni. Ei hän haukkunut minua. Hän vain sanoi, että kirjoitin liian pehmeästi.
… Tavallaan hän oli minulle pettymys. … Hän ei enää voi auttaa minua. Olen kasvanut. Minun täytyy itse, yksin kasvaa runoilijaksi. Ja minä teenkin sen.

12.12.1931
Sataa lunta, sataa loputtomasti pehmeitä hiutaleita valkealta taivaalta. Männyt seisovat nöyrinä, henkeä pidättäen; viileä valkeus vaipuu hitaasti niiden ikävöiville oksille. Kaikki peittyy, kaikki unohtuu, maan voimat nukkuvat syvään uneen, taivaan viesti on tullut.

19.12.1931
On kummallista olla näin äärettömän yksin.  … täällä puhun tuskin kenenkään kanssa koko päivänä. Makaan ulkona, kävelen, luen vähän – tai olen lukevinani – ja ajattelen omia oudosti ohiliukuvia, epätodellisia ajatuksiani. Ehkä uneksin rakkaudesta, ehkä kuolemasta, ehkä makaan vain ja katselen pilviä.

20.12.1931
Aamuisin olen sentään vielä virkeä. Eikö ole ihanaa kulkea läpi lumisen metsän kylmässä, kultaisessa aamussa, eikö ole ihanaa nähdä, miten aurinko nousee punaisena tulena, nähdä, miten valkeat katot alkavat hehkua, miten kaikki ikkunat äkkiä syttyvät. Ruma tiilinen tehdaskin [nyk. Wanha Villatehdas] on kuin kuninkaan linna. – Ja kuitenkin: lapset torailevat maantiellä, koirat haukkuvat raivoisasti, mies kiskoo väsynyttä hevostaan. Joka aamu luo Jumala hohtavat pilvet; eikö hän tarkoita, että ihmiset katsoisivat niitä. Miksi eivät ihmiset katso taivaalle?
[Samalta päivältä runo ”Rajalla”]

14.11.1932
Ehdin tavata ”häntä” pikkuisen ja sain taas vähän aikaa olla niin ihanan rakastunut. Mutta sitten minun oli lähdettävä. … Junassa olin aivan onneton, vähältä piti, etten itkenyt: kuinka saatoin olla niin uhkarohkea että vapaaehtoisesti lähdin pois, ja vielä takaisin Hyvinkäälle, jossa olin elänyt aineettomimman, järkyttävimmän aikani. Eikö se kaamea lumous vetäisi minua uudelleen piiriinsä, saattaisiko mikään pelastaa minulle uutta onneani? … Se ei saa kuolla, ei saa!
…Päivisin minulla on ihanaa maata, metsä on vakava ja vihreä, taivas täynnä valoisia pilviä. Kolme päivää sitten sain häneltä kirjeen … Kuinka voisin unohtaa hänet maatessani koko päivän omine ajatuksineni, kulkiessani yksinäisiä hämärtyviä teitä. Eniten muistan häntä illalla, kun olen yksin huoneessani, kun juna kohisee kaukana ja koirat haukkuvat…
Nämä seinät ahdistavat minua, ne lähestyvät, lepäävät päälläni, juna viheltää kohisten raskaasti pimeää tietään. Miksei hän auta minua, miksei hän voi olla täällä! – Totisesti, huomenna lähden pois.

21.12.1932
Tänään ja eilen on ollut vuosi siitä, kun kirjoitin runoni ”Rajalla” Hyvinkäällä. Hämärät, vavahduttavasti tummuvat päivät, tutkimaton pimeys, kuun heikko hohde, pilvien häipyvät, selittämättömät värit. Niinä päivinä olin niin lähellä varjojen maata, etten voi ymmärtää, kuinka se ei vienyt minua. … oli juuri vuosi siitä, kun Hyvinkäällä makasin suuressa vuoteessani ypöyksin kädet ristissä, kun ”henkiä vartiossa oli huoneessani”, kun en uskaltanut kulkea lattian yli kirjoittamaan runoa, joka hitaasti selkeni mielessäni.

Saima Harmaja: Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa. Viides painos. WSOY, Porvoo-Helsinki 1944.

Leave a comment »