Archive for joulukuu, 2011

Kurkien ja teerien soita

Joulun alla saatiin hyviä uutisia Hyvinkäällä sijaitsevan Kurkisuon kohtalosta. Altia, joka omistaa noin kolmanneksen tästä uhanalaisten lajien turvapaikasta, on saanut viranomaisilta päätöksen, jolla sen omistukset muutetaan Altian Kurkisuo -suojelualueeksi. Uutinen merkinnee sitä, etteivät muutkaan suon omistajat enää suunnittele turpeennostoa lähialueella, ja taannoiset murheelliset visiot voidaan vaihtaa iloisempiin.

Näiden hyvien uutisten teemaan sopivasti Hyvinkään ympäristönsuojeluyhdistyksen kalenteriteema vuodelle 2012 on suo. Kurkisuon kuva komeilee joulukuun aukeamalla, sitä ennen kuvat ja tekstit ehtivät kertoa yhdentoista muun paikallisen suon luonteesta ja merkityksestä.

Tehtaansuo – jonka nimi liittyy läheiseen villatehtaan alueeseen – on lähinnä Hyvinkään kaupunkiasutusta, ja se on tarkoitus säilyttää viheralueena. Kunnianhimoiselta vaikuttavaan suunnitelmaan kuuluu sellaisenaan säilytettäviä alueita, pitkospuureittejä ja lammikoita. Joka tapauksessa Tehtaansuo on tärkeä vihreä alue kaupungille, jonka monet vanhat ulkoilu- ja metsäreitit alkavat olla uusien asutusalueiden puristuksissa.

Hyvinkään seudun historiallisissa lähteissä mainitaan sellaisiakin soita, jotka ovat jo ehtineet kuivahtaa olemattomiin (oma lukunsa olisivat järvienkuivatukset, jotka veivät mennessään Hyvinkäänjärven). 1700-luvun kartoissa Hangon ratapihan ja Kytäjälle vievän tien paikkeilla levittäytyy Terrisuo (paikallisen nimistöselvityksen mukaan yhtä kuin Teerisuo), jonka kautta Hämeenlinnan ja Helsingin välinen vanha maantie aikoinaan kulki. (Tuusulasta löytyy vielä nykyäänkin Terrisuo.)

Hyvinkään historiasta kirjoittaneen Seija Saarikurun mukaan on kerrottu, että Terrisuon pohjattomaan rimpeen oli upotettu murhattu mies, joka nousi öisin kummittelemaan ja valittamaan kohtaloaan. Haamun pelko saattoi karmaista matkalaisia, jotka koettivat ehtiä maantietä pitkin yöksi Puolimatkan krouviin.

Nykymaisemaan Hangon radan ratapihalle tai sen viereiseen pöpelikköön on tosin vaikea enää kuvitella tällaista rimpeä. Paikallisesta pienilmaston tutkimuksessa Terrisuo(notko)a luonnehditaan vaatimattomasti ”osittain soistuneeksi Salpausselän painaumaksi”.  Pitäisi ehkä joskus kaivella koottua kansanperinnettä, jos tuosta aavemaisesta tarinasta löytyisi hiukan lisätietoja.

Hyvinkään ympäristönsuojeluyhdistyksen aikaisempia luontokalentereita:
2010: Geologia ja geomorfologia
2011: Järvet ja lammet

Terrisuosta Kustaa Hautala, ”Hyvinkään seudun historia 1860-1950” (1951), s. 17, 27, ja Seija Saarikuru, Kievarinpitäjinä jo 400 vuotta, teoksessa ”Uudenlainen Hyvinkää-kirja” toim. Riitta Harkamo-Laine (1980), s. 12.

Mainokset

Kommentointi poissa käytöstä

Ratapihalla Hyvinkään…

Mikä vahinko, että Hyvinkää-Karkkila -välin kapearaiteinen rautatie (1911-1967) purettiin aikoinaan. Vanha ratapenkka on enää paikoin erotettavissa esimerkiksi Hyvinkään ja Kytäjän maastoissa, ja Kytäjän asema (kuva löytyy esimerkiksi täältä) on nykyään laitettu uuteen uskoon, joskin asemarakennuksen piirteitä on vähän häivytetty. Olisi hienoa, jos Suomen rautatiemuseon yhteydessä olisi toimiva museorautatiereitti, sen sijaan että vanha veturi nyt huristelee Jokioisten suunnalla. (Hyvä sentään että jossain huristelee.)

Sinänsä museossa on nykyiselläänkin kaikkea katsottavaa. Jo esikouluajoilta  muistuvat mieleen tumma pajahuone ja keisarilliset (tsaarilliset) vaunut, ja kokoelmat ovat kasvaneet vuosien myötä. Vaikka rautatiemuseo on ehkä parhaiten edukseen erityisinä tapahtumapäivinä tai kesäaikaan, se sopii hyvin myös välipäivien visiitin kohteeksi (joskin kannattaa varautua veturitallien viileyteen). Kolmannen luokan puupenkkejä katsellessa voi eläytyä entisaikojen työmatkalaisten puutuneisiin tuntoihin, presidentin matkavaunun kohdalla taas mietityttää, miten mukavasti se mahtoi kuljettaa Kekkosta Irkutskin-reissulla.

Veturien ja junavaunujen lisäksi näyttely tuo esiin myös rautateiden hyväksi työskennelleiden työt – toki konduktöörien ja muiden junassa liikkuneen henkilöstön, mutta myös radanrakentajien ja muiden junaliikenteen hyväksi työtä tehneiden merkityksen. Näyttelystä voi myös löytää kiintoisia tai kummeksuttavia yksityiskohtia (mikä Suomen kaupunki oli tsaarin aikaan Nikolainkaupunki, jonka kyltti piharakennuksessa on näytillä?).

Lapsista ja esteettömyydestä sen verran, että päänäyttelyssä liikkuminen käy rattaiden kanssa kohtalaisesti ja joidenkin junavaunujenkin rinnalle päästään liuskoja pitkin, muissa rakennuksissa sisäänpääsy vaatii vähän taiteilua (luiskat eivät käyne ainakaan omatoimiseen pyörätuolikäyttöön). Ratatontun tarinoiden etsiskely innosti varttuneempaa lapsivierasta, nuoremmille riittivät kävelyharjoitukset vaunujen vierellä sekä liikkumattomien junavaunujen ja rata-auton ihmettely (puhumattakaan oman kotiaseman pienoismallista).

Suomen rautatiemuseo, http://www.rautatie.org/web/fi/visitor.asp, auki myös talviaikaan. Museon verkkonäyttelyissä voi vierailla virtuaalisesti. Blogilastun otsikko viittaa Juice Leskisen kappaleeseen ”Ryvettynyt kyyhkynen”, jossa vietetään tihkusateista yötä Hyvinkään ratapihalla (loppusoinnut ”ryvinkään”, ”syvinkään”, ”menestyvinkään”).

Kommentointi poissa käytöstä

Kirjeitä Helene Schjerfbeckiltä

Svenska litteratursällskapet i Finland julkaisi äskettäin kokoelman Helene Schjerfbeckin kirjeitä taiteilijaystävälleen Maria Wiikille. Kokoelma Och jag målar ändå kattaa suuren osan ajasta, jonka Schjerfbeck asui äitinsä kanssa Hyvinkäällä. Kirjasta on myös ilmestynyt Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisema suomenkielinen rinnakkaisversio Silti minä maalaan.

Olen joskus miettinyt, pähkäilevätkö kirjeitä tutkivat historioitsijat liiankin paljon sitä, mitä kirjeiden kirjoittajat olisivat ajatelleet viestiensä julkaisemisesta ja käsittelystä. Kun tutkin myöhäiskeskiaikaa ja 1500-lukua, valinnanvaraa ei juuri ole – jos en käytä kaikkea saatavilla olevaa aineistoa, en voi sanoa juuri mitään. Tutkimani aikakauden ihmiset myös suhtautuivat asiakirjoihin ja kirjeisiin puolijulkisina, kirjeet saatettiin lukea ääneen tai ne saattoivat levitä kopioina.

Kirjekokoelmasta Och jag målar ändå ilmenee kuitenkin, että Schjerfbeck itse, kuten osa aikalaisistaankin, piti kirjeitä todella yksityisinä, vain vastaanottajan silmille tarkoitettuina. Hän sekä kehotti muita polttamaan kirjeet, joita näille lähetti, että itse poltti suuren osan saamistaan kirjeistä. Hän myös järkyttyi, kun Albert Edelfeltin kirjeenvaihtoa julkaistiin ilman taiteilijan omaa valtuutusta. Koska Schjerfbeck kuitenkin itse valitsi nyt julkaistut kirjeet säilytettäviksi jälkipolville, niiden julkaiseminen tuntuu perustellulta.

Tuntuu hämmentävältä, että Schjerfbeck, joka kaipasi Pariisiin, muutti Hyvinkäälle. Hänen ranskalainen maalaustyylinsä ei ollut saanut vastakaikua Helsingissä, ja aikakauden kansallisromanttinen taidesuuntaus tuntui vieraalta – mutta mitä oli odotettavissa pikkuisessa taajamassa rautatien varrella? Hyvinkään terveelliseksi kehuttu ilmanala näyttää houkuttaneen, ja kuten kirjekokoelman toimittaja Lena Holger toteaa, maantieteellinen etäisyys tuo vapautta.

Hyvinkäälle muuton jälkeen vierähti 15 vuotta, ennen kuin Schjerfbeck uudestaan matkusti Helsinkiin, kaukaisemmista seuduista puhumattakaan. Kuitenkin hän seurasi taiteilijajulkaisujen kautta ulkomaista taidemaailmaa ja kehitti omaa tapaansa maalata. Toisinaan hänen luonaan kävi myös taiteilijaystäviä, näiden joukossa Maria Wiik, jolle Schjerfbeck kirjoittaa kirjeitä niin taiteesta kuin elämästäkin.

Kirjekokoelman kuvituksena löytyy rinnakkain Schjerfbeckin ja hänen taiteilijaystäviensä tekemiä maalauksia, joista näkyy, että Schjerfbeck ja Wiik maalasivat silloin tällöin saman teeman, jopa saman mallin mukaan. Maalauksista näkyvät sekä yhteiset piirteet että kummankin persoonallinen siveltimenjälki.

Lisähavaintoja kirjeenvaihdosta seuraa toivottavasti tuonnempana.

Kommentointi poissa käytöstä

Katoavaa kelakulttuuria

Hiljattain uutisoitiin, että elokuvat toimitetaan vastaisuudessa Suomen elokuvateattereihin vain digimuodossa, ja filmikelat jäävät pian historiaan. Kuvassa siis marraskuiselta Hämeenkadulta välähdys katoavaa kelakulttuuria – elokuva odotteli Julian ovella pääsyä sisään lämpimään.

Kommentointi poissa käytöstä