Kytäjän mamsellin muistelmat

Katri Lehto on  kaunokirjallisissa ja historiallisissa teoksissaan käsitellyt erityisesti Kytäjän seudun menneisyyttä. Romaanissaan Kytäjän mamsellin muistelmat (Otava, 1994) hän kuvaa Kytäjän mamsellin, Maria Magdalena Müllerin (1758-1833) elämänvaiheita. 1700-luvun lopulla Kytäjän kuvitellut asukkaat suuntautuvat lähinnä Lopen ja Nurmijärven suuntaan, vaikka Hyvinkäänkyläkin mainitaan. Romaanissa Kytäjän maisemiin kuvataan iloista seurapiirielämää ja toisaalta metsäretkiä:

Härkähaan mättäiden välissä kierrellessämme kadotimme suunnan, taivas meni pilveen ja tuulikin kääntyi. Yhtäkkiä emme enää tienneet, missä olimme, tai mihin suuntaan meidän olisi kuljettava päästäksemme kotiin. Kutsuimme kellokashärkää Musikanttia, mutta helähdystäkään ei kuulunut.
(…) Puiden välistä pilkotti tuntemattomia metsälampia, joiden pinnalla äänettömät
kaakkurit soutelivat. Muurahaispesä oli revitty auki – karhuko oli ollut kulkemassa? Korppi raakkui – kuikka huusi – pelotti ja väsyttikin – oksien risahtelukin säpsähdytti.
Yhtäkkiä edessä oli korkea kallio, äkkijyrkkä ja puunlatvojen yli kohoava. Kiersimme loivemmalta puolelta sen laelle, josta näkyi joka puolelle.
Hedda arveli tuntevansa paikan (…) Sen täytyi olla Jaaninkallio, ja ympärillä levisi Piilonkorpi, jonka kautta talvisin ajettiin Hyvinkäälle ja Arolammille ja Hämeenlinnan tielle. Jokea ei näkynyt, vain pajukkoa ja juolukan varsia siellä missä se kiemurteli Säkkiniemeen päin.
Juuri täällä oli tapahtunut se kauhea asia, josta syksyiltaisin piikojen kehrätessä kerrottiin marjastajien pelottelemiseksi.
Hedda kertoi: ”Se paimentyttö oli ollut marjassa, niin kuin mekin, oli eksynyt seuralaisistaan ja harhaillut ympäriinsä, niin kuin mekin. Metsänpeikko sen oli viekotellut yhä kauemmas ja kauemmas, osaahan peikko kääntää ja taikoa ihmisen silmät niin ettei selvääkään polkua erota pensaikosta. Luulee, että aurinko laskee itään ja vasen käsi näyttää oikeaan, ja eksynyt lähtee kulkemaan peikon ohjaamana suoraan hetteiseen suohon.”

Kallio lienee samainen Jaanankallio, joka nyttemmin mainitaan kiipeilijöiden reittivinkeissä.

Myös vuosien 1808-1809 tapahtumia kuvataan:

Huhut kertoivat venäläisten joukkojen matkaavan vapaasti suurta rantatietä Turkuun päin. (…) Niin sitten eräänä maaliskuun aikaisena aamuna Herusten mäellä tiedustelijana ollut renki toi tiedon: ”Nyt niitä tulee!” Minä olin tuvassa ja riensin soittamaan vellikelloa, niin kuin oli sovittu. Nopeasti soitto hälytti miehet kylän puolelta kartanolle, kaikki omine aseineen, sirpit ja viikatteet mukana, ellei muuta ollut. Samaan aikaan naiset, lapset ja vanhukset pakenivat metsään, Pihattomäkeen, ”niin kuin aina ennenkin”. Minä lähetin piiat Tuttulannummen latoon, jonne oli aikaisemmin viety leipää ja lihaa. Itse jäin pakkaamaan pöytähopeita, jotka Carl Johan oli määrännyt piilotettavaksi kellariin kivien alle.
Joukkoa taisi olla toistasataa miestä, jokaisella jotain kättä pitempää. Carl Johan itse odotti kahden pienen messinkitykkinsä kanssa rantatörmällä. Miehet hän määräsi rakennusten taakse väijyksiin. Vasta kun vihollinen olisi jäällä, ryhdyttäisiin vastarintaan. Avoimelle järvenselälle heidät olisi helppo ampumalla pysähdyttää.
Katselin peräkamarin ikkunasta, miten viholliset lähestyivät kahtena osastona – toinen lähti Vuohenristiltä joen yli ja kaarsi Perkiönniitun sivuitse kohti kartanoa, toinen näytti tulevan suoraan jään poikki vastatuuleen. Kyllä se vallan uhkaavalta näytti, vaikka tykkejä ei ollutkaan, eikä myöskään ratsuväkeä, ja miehet näyttivät kovasti kamppailevan kylmässä tuulessa.
Sitten Carl Johan määräsi ammuttavaksi varoituslaukauksen. Luodit tupruttivat lunta joukon eteen, ja siihen se pysähtyi. Johtajana etenevä, töyhtöhattuinen upseeri veti esiin ratsupiiskaan kiinnitetyn valkoisen vaatteen, jota heilutellenhän asteli hitaasti eteenpäin.

Kirja esittää myös erään selityksen Kytäjän kartanoa toisinaan vaivanneelle huonolle onnelle, mutta siitä tarkemmin itse teoksessa.

Mainokset