Saima Harmajan Hyvinkää

Saima Harmaja (1913-1937), nuoren Suomen nuorena nukkunut runoilijatoivo, vieraili joitakin aikoja Hyvinkään Sanatoriumissa, missä häntä hoidettiin. Noilta ajoilta on säilynyt päiväkirjamerkintöjä ja runoja, jotka heijastelevat nuoren ihmisen – ja vielä elämästään kamppailevan, tuberkuloosia sairastavan nuoren – kiihkeitä tuntoja. Ei ihme, jos vierailut Hyvinkäällä herättivät raskaita ajatuksia, vaikka Saima kuvasi myös metsien ja luonnon rauhoittavaa vaikutusta. Alla joitakin otteita päiväkirjamerkinnöistä.

13.10.1929 Hyvinkäällä.
Sunnuntai. Pilvet peittivät taivaan. On aivan tyyntä. Ja niin hiljaista, kuin olisi kaikki elämä kuollut pois. Vain kirkonkellot soivat kaukaa syyttäen, kutsuen, pakottaen ajattelemaan. Ne hermostuttavat minua. En tahdo ajatella. Näin kun makaan leposohvalla pieluksien välissä ja hento pitsi liittyy hitaasti valkeaan nenäliinaan, on paljon parempi. Olen ajatellut tarpeeksi niinä kuutenatoista vuotena, jotka olen elänyt. En jaksa enää, tahdon olla niinkuin muut. Ennen kaikkea, tahdon levätä.
Pium – paum. Imeellinen syvä ääni, tumma kuin yö, ääretöntä murhetta täynnä. Koko luonto kuuntelee sitä äänettömänä. Mäntyjen humina on vaiennut, ja loistava koivukin, jonka kultainen huntu harvenee joka päivä, on alakuloisen näköinen. Voi, metsä on harras, vain minä en jaksa enää rukoilla …
Pium – paum. Toivon, ettei taivaassa ole kirkonkelloja. Ei, varmastikaan ei siellä niitä ole. Siellä on vain hiljaisuus, ei minkään sunnuntain kuollut äänettömyys, vaan suloinen, salaperäinen hiljaisuus, elävämpi ääniä.

20.12.1929
Aamu. Sataa. Tiet ovat valkeat kuurasta.
Miksi sanoin öitä pahimmiksi? Voi, aamuthan ne ovat, valkeat, raskaat aamut, jolloin varmasti tietää, ettei mitään vapahdusta ole tullut. Että on taas elettävä yksi päivä – ei elettävä, vaan annettava sen liukua hitaasti ohitse. Ja kuitenkin olen niin nuori, ja kuitenkin ovat neilikat edessäni niin punaisia, niin punaisia. Mutta tiet ovat jo valkeat kuurasta.

25.10.1929
… Ajattele, Outi kirjoitti kuulleensa, että Waltari on myös täällä Hyvinkäällä.

5.11.1929.
Mika [Waltari] oli täällä. Hän luki runoni. Ei hän haukkunut minua. Hän vain sanoi, että kirjoitin liian pehmeästi.
… Tavallaan hän oli minulle pettymys. … Hän ei enää voi auttaa minua. Olen kasvanut. Minun täytyy itse, yksin kasvaa runoilijaksi. Ja minä teenkin sen.

12.12.1931
Sataa lunta, sataa loputtomasti pehmeitä hiutaleita valkealta taivaalta. Männyt seisovat nöyrinä, henkeä pidättäen; viileä valkeus vaipuu hitaasti niiden ikävöiville oksille. Kaikki peittyy, kaikki unohtuu, maan voimat nukkuvat syvään uneen, taivaan viesti on tullut.

19.12.1931
On kummallista olla näin äärettömän yksin.  … täällä puhun tuskin kenenkään kanssa koko päivänä. Makaan ulkona, kävelen, luen vähän – tai olen lukevinani – ja ajattelen omia oudosti ohiliukuvia, epätodellisia ajatuksiani. Ehkä uneksin rakkaudesta, ehkä kuolemasta, ehkä makaan vain ja katselen pilviä.

20.12.1931
Aamuisin olen sentään vielä virkeä. Eikö ole ihanaa kulkea läpi lumisen metsän kylmässä, kultaisessa aamussa, eikö ole ihanaa nähdä, miten aurinko nousee punaisena tulena, nähdä, miten valkeat katot alkavat hehkua, miten kaikki ikkunat äkkiä syttyvät. Ruma tiilinen tehdaskin [nyk. Wanha Villatehdas] on kuin kuninkaan linna. – Ja kuitenkin: lapset torailevat maantiellä, koirat haukkuvat raivoisasti, mies kiskoo väsynyttä hevostaan. Joka aamu luo Jumala hohtavat pilvet; eikö hän tarkoita, että ihmiset katsoisivat niitä. Miksi eivät ihmiset katso taivaalle?
[Samalta päivältä runo ”Rajalla”]

14.11.1932
Ehdin tavata ”häntä” pikkuisen ja sain taas vähän aikaa olla niin ihanan rakastunut. Mutta sitten minun oli lähdettävä. … Junassa olin aivan onneton, vähältä piti, etten itkenyt: kuinka saatoin olla niin uhkarohkea että vapaaehtoisesti lähdin pois, ja vielä takaisin Hyvinkäälle, jossa olin elänyt aineettomimman, järkyttävimmän aikani. Eikö se kaamea lumous vetäisi minua uudelleen piiriinsä, saattaisiko mikään pelastaa minulle uutta onneani? … Se ei saa kuolla, ei saa!
…Päivisin minulla on ihanaa maata, metsä on vakava ja vihreä, taivas täynnä valoisia pilviä. Kolme päivää sitten sain häneltä kirjeen … Kuinka voisin unohtaa hänet maatessani koko päivän omine ajatuksineni, kulkiessani yksinäisiä hämärtyviä teitä. Eniten muistan häntä illalla, kun olen yksin huoneessani, kun juna kohisee kaukana ja koirat haukkuvat…
Nämä seinät ahdistavat minua, ne lähestyvät, lepäävät päälläni, juna viheltää kohisten raskaasti pimeää tietään. Miksei hän auta minua, miksei hän voi olla täällä! – Totisesti, huomenna lähden pois.

21.12.1932
Tänään ja eilen on ollut vuosi siitä, kun kirjoitin runoni ”Rajalla” Hyvinkäällä. Hämärät, vavahduttavasti tummuvat päivät, tutkimaton pimeys, kuun heikko hohde, pilvien häipyvät, selittämättömät värit. Niinä päivinä olin niin lähellä varjojen maata, etten voi ymmärtää, kuinka se ei vienyt minua. … oli juuri vuosi siitä, kun Hyvinkäällä makasin suuressa vuoteessani ypöyksin kädet ristissä, kun ”henkiä vartiossa oli huoneessani”, kun en uskaltanut kulkea lattian yli kirjoittamaan runoa, joka hitaasti selkeni mielessäni.

Saima Harmaja: Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa. Viides painos. WSOY, Porvoo-Helsinki 1944.

Advertisements

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s