Archive for elokuu, 2009

Kytäjän mamsellin muistelmat

Katri Lehto on  kaunokirjallisissa ja historiallisissa teoksissaan käsitellyt erityisesti Kytäjän seudun menneisyyttä. Romaanissaan Kytäjän mamsellin muistelmat (Otava, 1994) hän kuvaa Kytäjän mamsellin, Maria Magdalena Müllerin (1758-1833) elämänvaiheita. 1700-luvun lopulla Kytäjän kuvitellut asukkaat suuntautuvat lähinnä Lopen ja Nurmijärven suuntaan, vaikka Hyvinkäänkyläkin mainitaan. Romaanissa Kytäjän maisemiin kuvataan iloista seurapiirielämää ja toisaalta metsäretkiä:

Härkähaan mättäiden välissä kierrellessämme kadotimme suunnan, taivas meni pilveen ja tuulikin kääntyi. Yhtäkkiä emme enää tienneet, missä olimme, tai mihin suuntaan meidän olisi kuljettava päästäksemme kotiin. Kutsuimme kellokashärkää Musikanttia, mutta helähdystäkään ei kuulunut.
(…) Puiden välistä pilkotti tuntemattomia metsälampia, joiden pinnalla äänettömät
kaakkurit soutelivat. Muurahaispesä oli revitty auki – karhuko oli ollut kulkemassa? Korppi raakkui – kuikka huusi – pelotti ja väsyttikin – oksien risahtelukin säpsähdytti.
Yhtäkkiä edessä oli korkea kallio, äkkijyrkkä ja puunlatvojen yli kohoava. Kiersimme loivemmalta puolelta sen laelle, josta näkyi joka puolelle.
Hedda arveli tuntevansa paikan (…) Sen täytyi olla Jaaninkallio, ja ympärillä levisi Piilonkorpi, jonka kautta talvisin ajettiin Hyvinkäälle ja Arolammille ja Hämeenlinnan tielle. Jokea ei näkynyt, vain pajukkoa ja juolukan varsia siellä missä se kiemurteli Säkkiniemeen päin.
Juuri täällä oli tapahtunut se kauhea asia, josta syksyiltaisin piikojen kehrätessä kerrottiin marjastajien pelottelemiseksi.
Hedda kertoi: ”Se paimentyttö oli ollut marjassa, niin kuin mekin, oli eksynyt seuralaisistaan ja harhaillut ympäriinsä, niin kuin mekin. Metsänpeikko sen oli viekotellut yhä kauemmas ja kauemmas, osaahan peikko kääntää ja taikoa ihmisen silmät niin ettei selvääkään polkua erota pensaikosta. Luulee, että aurinko laskee itään ja vasen käsi näyttää oikeaan, ja eksynyt lähtee kulkemaan peikon ohjaamana suoraan hetteiseen suohon.”

Kallio lienee samainen Jaanankallio, joka nyttemmin mainitaan kiipeilijöiden reittivinkeissä.

Myös vuosien 1808-1809 tapahtumia kuvataan:

Huhut kertoivat venäläisten joukkojen matkaavan vapaasti suurta rantatietä Turkuun päin. (…) Niin sitten eräänä maaliskuun aikaisena aamuna Herusten mäellä tiedustelijana ollut renki toi tiedon: ”Nyt niitä tulee!” Minä olin tuvassa ja riensin soittamaan vellikelloa, niin kuin oli sovittu. Nopeasti soitto hälytti miehet kylän puolelta kartanolle, kaikki omine aseineen, sirpit ja viikatteet mukana, ellei muuta ollut. Samaan aikaan naiset, lapset ja vanhukset pakenivat metsään, Pihattomäkeen, ”niin kuin aina ennenkin”. Minä lähetin piiat Tuttulannummen latoon, jonne oli aikaisemmin viety leipää ja lihaa. Itse jäin pakkaamaan pöytähopeita, jotka Carl Johan oli määrännyt piilotettavaksi kellariin kivien alle.
Joukkoa taisi olla toistasataa miestä, jokaisella jotain kättä pitempää. Carl Johan itse odotti kahden pienen messinkitykkinsä kanssa rantatörmällä. Miehet hän määräsi rakennusten taakse väijyksiin. Vasta kun vihollinen olisi jäällä, ryhdyttäisiin vastarintaan. Avoimelle järvenselälle heidät olisi helppo ampumalla pysähdyttää.
Katselin peräkamarin ikkunasta, miten viholliset lähestyivät kahtena osastona – toinen lähti Vuohenristiltä joen yli ja kaarsi Perkiönniitun sivuitse kohti kartanoa, toinen näytti tulevan suoraan jään poikki vastatuuleen. Kyllä se vallan uhkaavalta näytti, vaikka tykkejä ei ollutkaan, eikä myöskään ratsuväkeä, ja miehet näyttivät kovasti kamppailevan kylmässä tuulessa.
Sitten Carl Johan määräsi ammuttavaksi varoituslaukauksen. Luodit tupruttivat lunta joukon eteen, ja siihen se pysähtyi. Johtajana etenevä, töyhtöhattuinen upseeri veti esiin ratsupiiskaan kiinnitetyn valkoisen vaatteen, jota heilutellenhän asteli hitaasti eteenpäin.

Kirja esittää myös erään selityksen Kytäjän kartanoa toisinaan vaivanneelle huonolle onnelle, mutta siitä tarkemmin itse teoksessa.

Kommentointi poissa käytöstä

Kirppistelyä

(Lisää kirpputorivertailuja Syyskatselmus-päivityksessä)

Vapaana lauantaipäivänä oli näppärää piipahtaa pariin paikalliseen divariin ja kirpparille. Harmi, että Pelastusarmeijan iso kirpputori joutui sulkemaan ovensa, kun se saneerattiin ulos Valvillan tiloista eikä uutta paikkaa löytynyt. Mutta onhan näitä muita vielä, tässä tällä kertaa haaviin tarttuneita:

Jotkut liikkeet tulevat ja menevät, mutta Hämeenkatu 44:n Divari on jo pitkään tarjonnut luettavaa paikkakunnan asukkaille. Hyvin järjestetyt kirjavalikoimat pokkareista sarjiksiin ja kaunokirjallisuuteen. Sarjakuvavalikoimat olivat kukkaron kannalta hiukan tuhoisankin hyviä. Myös antiikkihuone löytyy, spesiaalina syntymäpäivänurkkaus, jossa on myynnissä tasavuosiin liittyvää tavaraa (tasan 10, 20, 30, 40 jne. vuotta sitten ilmestyneitä levyjä, kirjoja yms).

Hämeenkatu 61:ssä puolestaan sijaitsee osoitteen mukaan nimetty Kirppari 61, pöytäkirppis vanhassa pientalon liikehuoneistossa. Sieltä löytyy vaatetavaraa, kirjoja ja kaikenlaista pientä koriste-esinettä. Tämä kirppari on auki myös sunnuntaisin.

Helluntaiseurakunnan kirpputorilla on huonekaluja, vaatetta ja pientä irtainta. Kukille löytyi parit hauskat telineet, jollaisia ei kaupassa ole tullut vastaan. Hupaisana löytönä taidokkaasti oluttölkistä leikelty kuninkaallinen valtaistuinkiikkustuolineulatyyny. Hyvinkään kierrätyskeskus ei nyt osunut tälle kierrokselle, mutta kirppistelyn ystäviä on odotettavissa vierailuille, joten jatkohavaintojakin on luvassa.

Kommentointi poissa käytöstä

Kirjat vaihtoon

Hyvinkään kaupunginkirjasto uutisoi sivuillaan, että pääkirjastossa on avattu kirjanvaihtopöytä: ”Vaihtokirjapöydältä voit ottaa mukaasi kiinnostavan kirjan ja tuoda jo lukemasi kirjat muiden luettavaksi. Pöytä sijaitsee pääkirjaston eteisessä.” Samassa yhteydessä mainostetaan myös BookCrossing-palvelua. Löytyisiköhän viimeksimainitun avulla vaikkapa ammoin kirjoitettuja Buster Keaton -elämäkertoja, joita edelleen puuttuu kokoelmasta?

Käydessäni kirjastossa menee hetken aikaa, ennen kuin löydän vaihtopöydän, vaikka se sijaitsee itse asiassa täysin loogisesti heti vasemmalla ovesta sisään astuttaessa (katse hakeutuu ensiksi kirjaston poistomyyntihyllyyn, jossa pilkottelee silloin tällöin turmiollisen hyviä kirjoja). Pöydällä on siistin näköisiä tuoreita dekkareita ja jokunen historiallinen romaani. Pienimuotoista mutta ihan laadukasta. Havaintojen perusteella kannattaa tsekata, ja ensi kerralla OKM – oma kirja mukaan.

Leave a comment »

Vesireittejä Hyvinkäällä ja niillä main

Hyvinkää ei ole suorastaan kuuluisa kimmeltävistä vesistöistään, mutta vastapainoksi seudulta löytyy kuitenkin kohtuullisen levättömiä vesiä. Sveitsin uimala, jota tällä hetkellä kunnostetaan, on luku sinänsä. Hiekkapohjainen allas löytyy puolestaan vanhalta Montulta, hienommin sanottuna Kaupunkisillan uimalasta. Tämä ammoinen palokunnan vedenottopaikka on sukupolvien ajan toiminut varsinkin lasten uimapaikkana, ja se on pistetty entistä ehompaan kuntoon. Siellä on myös hyväksi kehuttu matonpesupaikka.

Oma lukunsa on Hausjärven puolen Rutikka, joka ei ole saanut virallisen uimarannan nimekettä; se on kuitenkin perinteikäs uimapaikka, ja sieltä löytyy hyvä laituri sekä pieni hiekkaranta ja sangen raikkaat vedet. Jos Rutikalta jatkaa Monnin suuntaan, voi ihailla myös huikeaa harjulta avautuvaa näkymää, josta laskeudutaan kohti rautatien maisemia.

Rutikalle on mukavampi pyöräillä kuin Usmiin, joka on uimapaikkana himpun laadukkaampi mutta jonne vievä tie on pitkä ja kivinen, tunnetusti usein myös niin kuuma, että paluumatkan ensimmäisillä kilometreillä tulee taas hiki otsalle. Muuten Usmin hiekkaranta on kaikin puolin viihtyisä, ja siellä pääsee kuulemaan kaikki lapsiperheiden klassiset repliikit kuten ”nyt ylös, sun huulet on ihan siniset!” sekä ”äiti/isi lähtee nyt, jäät tänne yksin jos et heti lähde mukaan”.

Vaikka Usmista on kesän mittaan uutisoitu löydetyn sinilevää, lauttoja tai hitujakaan ei näkynyt yhdelläkään heinä-elokuun uintireissulla. Usmin takaisissa metsissä on retkeilypolkuja, joiden varrelta löytyy vielä lisää uimapaikkoja, jotkut niistä tosin suht mutaisia.

Nurmijärven puolella, jo hiukan reippaamman pyöräilyn päässä (tässä tapauksessa n. 10 km), puolestaan löytyy hurmaava Herusten uimapaikka. Vielä siitä kohtalaisesti eteenpäin on saavutettavissa Sääksjärven uimaranta, jonne kilometrejä kertyi jo 18. Mutta matka oli sen arvoinen, vaikka melkoisesti väkeä oli kerääntynyt laajalle hiekkarannalle. Syyskesällä ovensa sulkevasta kahvilasta löytyi ruokaa pyöräilynälän torjumiseen.

Kommentointi poissa käytöstä

Kulttuurimaisemia

Kulttuurin osalta ei maksa vaivaa tuijotella liikaa kunnallisiin rajoihin, joten ensimmäinen kulttuuribloggaus loikkaa suoraan Lopelle, ennen kuin palataan lähikulttuurin tarjontaan. Hyvinkään naapurikunnassa Lopella oli näet tänään tarjolla kulttuurihistoriaa ja nykyelämyksiä, jotka kannattaa kirjata tuoreeltaan.

Lopen päivä 2.8.2009 osui samalle päivälle kuin kirjailija Aino Kallaksen (1878-1956) syntymäpäivä. Niinpä Lopen Syrjään, Kallaksen nuoruuden kesäpaikkaan, kokoontui sekä Lopen historian ystäviä että Aino Kallas -Seuran jäseniä. Päärakennus on edelleen ryhdikäsrunkoinen, vaikka kaipaisikin kunnostusta, ja sen saliin kokoontui seitsemisenkymmentä osanottajaa.

Aino Kallas -tapahtumassa Erja Noroviita lausui Kallaksen tekstejä ja Kukku Melkas kertoi Aino Kallaksen luontosuhteesta – molemmissa esityksissä käsiteltiin Kallaksen väkeviä äiti-kuvauksia. Ohjelmaan kuului myös puhallinorkesterin esittämää musiikkia ja muuta viihdykettä.

Syrjän ympäristöön oli rakennettu pieni näyttely ja mainio kulttuuripolku (tekijöinä Erja Noroviita ja Elina Alajoki), toivottavasti se on toistekin toteutettavissa!), jossa tutustuttiin Kallaksen ja myös hänen sisartensa kirjallisiin Loppi-viitteisiin sekä päiväkirjamerkintöihin ja muistelmiin samoin kuin Ainon nuorena tyttönä kokoamaan Lopen kansanperinteeseen. Päivän aikana allekirjoittaneelle kävi ilmi sekin, että Aino Kallas oli nobel-ehdokkaana vanhoilla päivillään.

Jotenkin tutunoloisilta tuntuivat kesämökkiläisen ikäkausien myötä tapahtuneet tunnelmavaihdokset, kun lueskelin Ainon päiväkirja- ja kirjemainintoja Syrjän kesistä. Nuorena arpajaiset ja muut touhut olivat hauskoja, hiukan myöhemmin maalaisseura oli ”si och så” ja kyllästytti, vähän tuonnempana kesän täyttivät romanssihuolet, ja lopulta aikuisemmalla iällä Syrjän rauhallinen tunnelma jätti kauniin muiston.

Sääkin suosi, sillä kulttuuripolulla järvenrannassa avautuva näkymä oli samalla tavoin aurinkoinen kuin maisemakohtaan valitussa kirjallisessa kuvauksessa – esimerkiksi Lopen kirkon torni hohti kesäisen järvenselän yli yhtä punatiilisenä ja valkoisenvihreänä ja läheinen niemi häämötti yhtä tumman läpäisemättömänä kuin Ainon tekstissäkin.

Samalla tuli todettua, että lausuntataiteesta pitäisi päästä nauttimaan paljon useammin. Erja Noroviidan aiemminkin ihaillut vähäeleisen intensiiviset esitykset ”Vieras” ja ”Santa-Maria Ingrica elikkä Savipullomadonna” pitivät hellittämättä otteessaan – riipaisevista ”pienten ihmisten” tarinoista syntyi assosiaatioketjuja niin Tsehovin surumielisiin hahmoihin kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa välähtävään luonnonvoimaiseen kansanperinteeseen (yhtäläisyyden tunnoista myös täällä). Kesätapahtumakokemuksia parhaimmillaan! Hienoa oli myös päästä hiukan syrjäisemmille Suvi-Suomen poluille, pois valtateiden välittömästä huminasta.

Syrjän kesänviettopaikassa oli ensi kertaa nähtävillä myös uunituore kirja Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (BTJ-kustannus 2009), jota esitteli seuran puheenjohtaja ja kirjan toimittaja, Maarit Leskelä-Kärki.  Toimittajiin kuuluivat myös edellämainittu Kukku Melkas sekä tutkija Ritva Hapuli. Teoksesta löytyy monenlaisia näkökulmia Aino Kallaksen elämään ja työuraan, ja siinä käsitellään myös Aino Kallas -kirjoituskeruun tuloksia.

Leave a comment »

Ollin Hyvinkää

Pakinoitsija Olli, oikealta nimeltään Väinö Nuorteva (vuoteen 1919 Nyberg), on edelleen suomalaisen pakinoinnin mestareita. Näytteitä pakinoista löytyy vaikkapa YLEn Elävästä Arkistosta. 12.12.2009 tulee kuluneeksi 110 vuotta Ollin syntymästä, kuten Suomen Kirjailijaliitto merkkipäivälistassaan muistuttaa. Mäntsälän poika ehti pakinoissaan kattaa kaiken maailman uutiset.

Vuoden 1926 Lipeäkala-huumorijulkaisussa Olli hymähteli nuoren tasavallan matkakäsikirjojen luonteelle ja tarjosi oman versionsa ”Suomen tasavalta taskussa. Pieni matkaopas”, joka oli ”tarkoitettu lisäämään luonnonihanaa maatamme koskevien luotettavien ja täysipainoisten matkakäsikirjojen puutetta”. ”Yleisön pyynnöstä” koko matkakäsikirja ei vielä nähnyt päivänvaloa, mutta ”otteina” esiteltyjen Suomenlinnan ja Viipurin esittelyjen väliin mahtui myös Hyvinkään esittely:

Hyvinkää
on välttämätön kaikille, jotka harrastavat käymistä Suomen eri paikkakunnilla. Luonnonihanalla paikalla sijaitsevan Hyvinkään hiivatehtaan hiiva aiheuttaa käymistä kaikkialla. Hyvinkään matkailijat kuitenkin yleensä käyvät ainoastaan rautatieravintolassa.

Hyvinkäältä Viipuriin
Hyvinkäältä voi matkustaa Viipuriin kahta tietä, itäistä ja läntistä.
Itäistä tietä mennään junalla Kouvolan kautta. Tämä matka ei tarjoa mitään erikoisempia nähtävyyksiä, vaikka se suoritettaisiin makuuvaunussakin, sillä eri hyttien väliset seinät ovat läpinäkymättömät.
Läntistä tietä pääsee Hyvinkäältä Viipuriin noudattamalla reittiä Hyvinkää – Hanko – Hull – Liverpool – New York – San Francisco – Tokio – Vladivostok – Pietari – Valkeasaari – Viipuri. Tämä reitii vie kyllä jonkinverran enemmän aikaa, mutta tarjoaa vaihtelevampia näköaloja.

Olli (Väinö Nuorteva): ”Suomen tasavalta taskussa. Pieni matkaopas.” Lipeäkala. Hauska kirja. Toimittanut Hän Itse. Kuvittanut Alb. Gebhard. Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki 1926.

Kommentointi poissa käytöstä

Saima Harmajan Hyvinkää

Saima Harmaja (1913-1937), nuoren Suomen nuorena nukkunut runoilijatoivo, vieraili joitakin aikoja Hyvinkään Sanatoriumissa, missä häntä hoidettiin. Noilta ajoilta on säilynyt päiväkirjamerkintöjä ja runoja, jotka heijastelevat nuoren ihmisen – ja vielä elämästään kamppailevan, tuberkuloosia sairastavan nuoren – kiihkeitä tuntoja. Ei ihme, jos vierailut Hyvinkäällä herättivät raskaita ajatuksia, vaikka Saima kuvasi myös metsien ja luonnon rauhoittavaa vaikutusta. Alla joitakin otteita päiväkirjamerkinnöistä.

13.10.1929 Hyvinkäällä.
Sunnuntai. Pilvet peittivät taivaan. On aivan tyyntä. Ja niin hiljaista, kuin olisi kaikki elämä kuollut pois. Vain kirkonkellot soivat kaukaa syyttäen, kutsuen, pakottaen ajattelemaan. Ne hermostuttavat minua. En tahdo ajatella. Näin kun makaan leposohvalla pieluksien välissä ja hento pitsi liittyy hitaasti valkeaan nenäliinaan, on paljon parempi. Olen ajatellut tarpeeksi niinä kuutenatoista vuotena, jotka olen elänyt. En jaksa enää, tahdon olla niinkuin muut. Ennen kaikkea, tahdon levätä.
Pium – paum. Imeellinen syvä ääni, tumma kuin yö, ääretöntä murhetta täynnä. Koko luonto kuuntelee sitä äänettömänä. Mäntyjen humina on vaiennut, ja loistava koivukin, jonka kultainen huntu harvenee joka päivä, on alakuloisen näköinen. Voi, metsä on harras, vain minä en jaksa enää rukoilla …
Pium – paum. Toivon, ettei taivaassa ole kirkonkelloja. Ei, varmastikaan ei siellä niitä ole. Siellä on vain hiljaisuus, ei minkään sunnuntain kuollut äänettömyys, vaan suloinen, salaperäinen hiljaisuus, elävämpi ääniä.

20.12.1929
Aamu. Sataa. Tiet ovat valkeat kuurasta.
Miksi sanoin öitä pahimmiksi? Voi, aamuthan ne ovat, valkeat, raskaat aamut, jolloin varmasti tietää, ettei mitään vapahdusta ole tullut. Että on taas elettävä yksi päivä – ei elettävä, vaan annettava sen liukua hitaasti ohitse. Ja kuitenkin olen niin nuori, ja kuitenkin ovat neilikat edessäni niin punaisia, niin punaisia. Mutta tiet ovat jo valkeat kuurasta.

25.10.1929
… Ajattele, Outi kirjoitti kuulleensa, että Waltari on myös täällä Hyvinkäällä.

5.11.1929.
Mika [Waltari] oli täällä. Hän luki runoni. Ei hän haukkunut minua. Hän vain sanoi, että kirjoitin liian pehmeästi.
… Tavallaan hän oli minulle pettymys. … Hän ei enää voi auttaa minua. Olen kasvanut. Minun täytyy itse, yksin kasvaa runoilijaksi. Ja minä teenkin sen.

12.12.1931
Sataa lunta, sataa loputtomasti pehmeitä hiutaleita valkealta taivaalta. Männyt seisovat nöyrinä, henkeä pidättäen; viileä valkeus vaipuu hitaasti niiden ikävöiville oksille. Kaikki peittyy, kaikki unohtuu, maan voimat nukkuvat syvään uneen, taivaan viesti on tullut.

19.12.1931
On kummallista olla näin äärettömän yksin.  … täällä puhun tuskin kenenkään kanssa koko päivänä. Makaan ulkona, kävelen, luen vähän – tai olen lukevinani – ja ajattelen omia oudosti ohiliukuvia, epätodellisia ajatuksiani. Ehkä uneksin rakkaudesta, ehkä kuolemasta, ehkä makaan vain ja katselen pilviä.

20.12.1931
Aamuisin olen sentään vielä virkeä. Eikö ole ihanaa kulkea läpi lumisen metsän kylmässä, kultaisessa aamussa, eikö ole ihanaa nähdä, miten aurinko nousee punaisena tulena, nähdä, miten valkeat katot alkavat hehkua, miten kaikki ikkunat äkkiä syttyvät. Ruma tiilinen tehdaskin [nyk. Wanha Villatehdas] on kuin kuninkaan linna. – Ja kuitenkin: lapset torailevat maantiellä, koirat haukkuvat raivoisasti, mies kiskoo väsynyttä hevostaan. Joka aamu luo Jumala hohtavat pilvet; eikö hän tarkoita, että ihmiset katsoisivat niitä. Miksi eivät ihmiset katso taivaalle?
[Samalta päivältä runo ”Rajalla”]

14.11.1932
Ehdin tavata ”häntä” pikkuisen ja sain taas vähän aikaa olla niin ihanan rakastunut. Mutta sitten minun oli lähdettävä. … Junassa olin aivan onneton, vähältä piti, etten itkenyt: kuinka saatoin olla niin uhkarohkea että vapaaehtoisesti lähdin pois, ja vielä takaisin Hyvinkäälle, jossa olin elänyt aineettomimman, järkyttävimmän aikani. Eikö se kaamea lumous vetäisi minua uudelleen piiriinsä, saattaisiko mikään pelastaa minulle uutta onneani? … Se ei saa kuolla, ei saa!
…Päivisin minulla on ihanaa maata, metsä on vakava ja vihreä, taivas täynnä valoisia pilviä. Kolme päivää sitten sain häneltä kirjeen … Kuinka voisin unohtaa hänet maatessani koko päivän omine ajatuksineni, kulkiessani yksinäisiä hämärtyviä teitä. Eniten muistan häntä illalla, kun olen yksin huoneessani, kun juna kohisee kaukana ja koirat haukkuvat…
Nämä seinät ahdistavat minua, ne lähestyvät, lepäävät päälläni, juna viheltää kohisten raskaasti pimeää tietään. Miksei hän auta minua, miksei hän voi olla täällä! – Totisesti, huomenna lähden pois.

21.12.1932
Tänään ja eilen on ollut vuosi siitä, kun kirjoitin runoni ”Rajalla” Hyvinkäällä. Hämärät, vavahduttavasti tummuvat päivät, tutkimaton pimeys, kuun heikko hohde, pilvien häipyvät, selittämättömät värit. Niinä päivinä olin niin lähellä varjojen maata, etten voi ymmärtää, kuinka se ei vienyt minua. … oli juuri vuosi siitä, kun Hyvinkäällä makasin suuressa vuoteessani ypöyksin kädet ristissä, kun ”henkiä vartiossa oli huoneessani”, kun en uskaltanut kulkea lattian yli kirjoittamaan runoa, joka hitaasti selkeni mielessäni.

Saima Harmaja: Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa. Viides painos. WSOY, Porvoo-Helsinki 1944.

Leave a comment »